Ontrei Malinen, myyttinen ja monitaitoinen mies

Ontrei Malinen on runonlaulajana ja tietäjänä saanut lähes myyttiset mittasuhteet ja siksi hänestä kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Mitä uutta sanottavaa hänestä voisi olla? Tässä pyrin tuomaan elämänkerrallisen näkökulman Ontrein elämään ja jätän kansanrunoudellisten ansioiden arvioimisen asiaa paremmin tunteville. 

Kerääjien muistiinmerkintöjä Ontreista

Ontrei on jäänyt aikakirjoihin erityisesti Elias Lönnrotin kansanrunouden keruutyön ansiosta. Lönnrot tapasi Ontrein ensimmäisen kerran syyskuussa 1833 ja  Ontreilta Lönnrot sai Sampojakson, Kilpalaulannan, Vellamon neidon onginnan, Vipusessa käynnin, Kilpakosinnan, Laivaretken kanteleen syntyineen, Lemminkäisen virren ja Väinämöisen tuomion; yhteensä 806 säettä. 

Lönnrot kuvaa kohtaamistaan Malisen kanssa. Hän oli asettunut asumaan Miinan taloon, josta ”etevimmän laulajan Ontrein” talo oli ”vähäisen matkan päässä”. Seuraavan päivän aamupuolella hän jo laulatti Malista. ”Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotanvedossa, niin ettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloa, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän, tähän hän suostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan luo…”

Ennen Lönnrotia jo Sjögren oli laulattanut Ontrei Malista vuonna 1825. Sjögrenin keräelmät Lönnrot sai haltuunsa vasta valmistellessaan Kalevalan toista laitosta.  Lönnrot itse kävi seuraavan kerran Vuonnisessa viidennellä keruumatkallaan vuonna 1834, jolloin hän viivähti siellä vain muutaman tunnin. Lönnrot kertoo myös piipahtaneensa tervehdyskäynnillä Ontrei Malisen luona, ennen kuin lähti yön selkään reellä kohti Jyvöälahtea. 

Ontrein perhe

Ontrei eli Andrei Savastianov Malinen (Malikin) syntyi Vuonnisessa joskus vuosien 1777 ja 1786 välisenä aikana. Kuolinajasta laskettuna syntymävuodeksi tulee 1777, mutta arvioni mukaan hän oli todennäköisemmin syntynyt 1780-luvun alkupuoliskolla tai puolivälissä. Veroevisiossa vuonna 1811 Ontrei mainitaan 26-vuotiaaksi ja vuoden 1816 verorevision aikaan Ontrei oli 30-vuotias eli näiden perusteella hän olisi syntynyt vuonna 1785 tai 1786. Jälkimmäinen lienee myöhäisin mahdollinen synnyinvuosi, sillä Ontrein isä kuoli 1785. Tätä tukee myös se, että häntä ei mainita vuoden 1782 revisiossa, jossa kuitenkin ovat hänen sisaruksensa. Yleensä aikaisempia ikätietoja voi pitää luotettavimpina kuin myöhäisempiä ja kuoliniät arvioidaan asiakirjoissa usein liian suuriksi. 

Ontrein isä oli talonpoika Savastian Filipinpoika (1745-1785) ja äiti Ne(o)nila Antonova Artjujeva (1742-1824), joka oli kotoisin Vuokkiniemestä.  Ontreilla oli veli Jaakko, joka kuoli 18-vuotiaana ilman lapsia sekä kaksi sisarta, Fekla, josta ei ole tietoja vuoden 1795 jälkeen ja 5-vuotiaana kuollut Matrona. 

Ontrei avioitui noin vuoden 1800 paikkeilla Matrona Ivanovan kanssa. Matronan tiedetään syntyneen noin 1775, mutta syntymäpaikka ei ole selvinnyt.  Olen pohtinut, olisiko Ontreilla ollut kaksi vaimoa, sillä eräässä kastemerkinnässä vuonna 1823 mainitaan kummina ”Andrei Savastianovin vaimo Pelagia”. Tätä pidän kuitenkin kirjurin virheenä, koska jo vuonna 1816 sekä myöhemmin, aina vuoteen 1854 Ontrein vaimona mainitaan Matrona Ivanova. Yhdessä kastemerkinnässä Matronan patronyyminä esiintyy  virheellisesti Evdokimova.

Näillä seuduilla Jyrkisentermällä, lähellä Vuonnisen nykyistä tsasounaa asui aikanaan Ontrei Malinen perheineen. Kuva kirjoittajan ottama vuonna 2015.

Karhunkaataja ja kirjamies

Jälkeenjääneiden kuvausten perusteella Ontrei on ollut monitaitoinen toimija omassa yhteisössään. Oletettavasti maanviljelys, kalastus ja metsästys toivat perheeseen perustoimeentulon. Hänen tiedetään osanneen runojen lisäksi erilaisia tietäjien loitsuja,  olleen lukutaitoinen ja soittaneen kanteletta. Asemaan yhteisössä liittyy myös maininta kalenterisauvan omistuksesta. Ontrein nimi tulee usein esiin myös Vuonnisen kylän metrikan merkinnöissä joko kummina kastetuille tai avioliiton todistajana. 

Haavio kuvaa Ontreita karhunkaatajaksi ja ”kirjamieheksi” sekä musiikkimieheksi. Haavio siteeraa kirjassa Lönnrotia: ”Ontreilla oli kantelekin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän että hänen molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.” 1870-luvulla musiikkitieteilijä A. A. Borenius osti Ontrei Malisen tekemän kanteleen Vasselei Ontreinpoika Malisen tyttäreltä Okahvie Bogdanovilta vuonna 1877 Kansallismuseoon. Soitin oli vuosikymmeniä kadoksissa, mutta löytyi Kansallismuseon varastosta muutama vuosi sitten. Kuvan Ontrein kanteleesta voi nähdä täällä. Ontreilla tiedetään olleen myös karhukeihäs, jota näytettiin vielä 1894 Vuonnisessa käyneelle Inhalle. ”Inhan käydessä Ontrein talossa, sen isäntänä toimi Ontrein pojanpoika Iivana Jyrkinen [p.o. Jyrkisen Iivana]. Hän esitteli Inhalle Ontrein karhukeihästä, joka oli koitunut monen kontion surmaksi.” 

Borenius kertoo Ontreista, että hän oli ollut ”niin mahtava loitsija, että hän ollen kova karhun tappaja, lauloi karhun suusta hampaat irti”. Anni Lehtosen mukaan Ontrei oli ollut ”kirjamies” (=lukutaitoinen) ja ”koko kylän viisahin”. Lukutaito oli tuolloin varsin harvinaista. Ontreilla oli myös vuospoalikka eli riimusauva, joka kertoi ortodoksisen pyhimyskalenterin. Anni Lehtonen kertoo, että ”kun talo oli palanut täysineen, oli tämä vuospualikkakin palanut”. 

Ontrein jälkikasvu

Ontreille ja Matronalle syntyi 7 lasta. Kaksi poikaa Vasili eli Vasselei s. 1803 ja Jyrki s. 1806 jatkoivat isänsä tietäjä-laulajaperinnettä ja talonpoikaista elämäntapaa. Tyttäristä Maria s. 1823 avioitui Pistojärven Suvannon kylään Nikita Rotoselle ja lauloi 1872 Genetzille miniänsä kanssa. Genetzin muistiinpanoissa hänet mainitaan nimellä ”Moarie, Rotjosen akka.” Myös toinen tytär Uljana s. 1814 mainitaan mainiona itkettäjänä (itkuvirsien laulajana). Hän kuoli naimattomana vuonna 1877.  Vuonna 1820 syntynyt Natalia-tytär avioitui Egor Kenijeville Jyvöälahteen, jossa hän kuoli vain 26-vuotiaana kuumeeseen. Tästä aviosta ei ollut lapsia. 1821 syntynyt Ksenia avioitui kotikylässään Jerofei Iljanpoika Lettijevin vaimoksi. Tyttäristä vanhin, 1811 syntynyt Evdokia avioitui mahdollisesti Vuonnisessa Hricanf Jakovlev Kieleväisen kanssa (vihkimerkintää ei ole löytynyt asian lopulliseksi varmistamiseksi).

Jyrki Malinen (vasemmalla) sukulaisensa Ohvo Malisen kanssa Vuonnisessa 1872. Kuvaaja A. Berner.

Matrona ja Ontrei asuvat Vuonnisen pääkylässä lähellä nykyisen tsasounan paikkaa Kyläsalmen rannalla. Paikkaa kutsuttiin myöhemmin Jyrkisen termäksi Ontrein toisen pojan mukaan.  Elämä kotitalossa alkoi tulla ahtaaksi  perheen kasvettua ja perheen pojat halusivat asettua omilleen. Vanhin poika Vassilei raivasi itselleen Paalan uudistalon Pistojoen kosken rannalle. Toinen poika Jyrki kolmen poikansa kanssa viljeli pääkylässä olevaa tilaa, kunnes perheen kasvettua tila alkoi käydä vähiin. Tällöin Jyrki päätti muuttaa poikiensa Kirilän ja Jeremien kanssa väljemmälle paikalle seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan Kuotkuohon, suomalaisittain Haapakuotkuoon, joka sijaitsi lähellä Pistonjoen suuta Vuonnisen itäpuolella. Sinne Jyrki poikineen raivasi maata ja rakensi talon. Jyrkin vanhin poika Iivana jäi asumaan pääkylässä olevaa tilaa. Lähteistä ei selviä, muuttivatko Ontrei ja Matrona poikiensa kanssa pois pääkylästä vai jäivätkö he sinne asumaan. Saattaa olla, että edellä mainittu talon palo liittyy pääkylässä olleeseen taloon. 

Haavio kirjoittaa Lönnrotin matkasta vuonna 1833.  ”Lönnrot jatkoi matkaansa, eväänään peuranlihaa ja ohraleipää, ja hänen soutajinaan olivat nyt Ontrei Malisen emäntä, hänen miniänsä ja tyttärensä; järvessä oli monta saarta ja nientä. Toisten ohi he soutivat, toisiin nousivat maihin syömään puolukoita.”   Lönnrot on kirjannut Ontrein emännän osoittaneen suurehkoa metsäistä saarta, jonka ohi soudettiin, ja sanonut: ”Tuonne teidän vast’edes pitää tulla meitä tervehtimään.” Ja hän selitti, että perheen tarkoitus oli muuttaa saareen Vuonnisen suuren hallanarkuuden vuoksi. Borenius huomauttaa myöhemmin, että Jyrkin talon kohdalla on metsäinen niemi, joka tulvan aikana näyttää aivan saarelta. (Haavio 1943, 18.) Saari voi myös tarkoittaa lähellä olevaa Pudassaarta. 

Muutto Kuotkuoon tapahtui ilmeisemmin kesällä 1834. Jyrkin pojan Jeremien aikuistuessa Haapakuotkuen talo jaettiin ja  Jeremie raivasi oman talon Pissonsuulle: ”Köyhistä varoista olen lähtenyt, kolmeen osaan jaettiin talo, kolme vellestä oli. Kolme lehmää vain oli koko talossa.”  Venhon mukaan Jeremie oli vielä isänsä talossa 1870-luvun alussa Boreniuksen käydessä, mutta 1915 Paulaharju tapasi hänet jo Pissonsuun uudistalosta.

Ontrein Vasselei, Paalankosken lohenpyytäjä

Vasselein tyttärentyttären Anni Lehtosen kuvauksen mukaan Vasselei oli ”Isolaatuinen mies, jolla oli ollut oikein suuri ruskea parta. Oli kalamies, pyytänyt lohta Pissonjoesta. Hirsistä salvanut seinät koskeen ja asetellut rysät.” Vasselein vaimo oli Pekka Kettusen tytär Jouki Tsenasta ja perheeseen syntyi 8 lasta. Vasselei ei ollut erityisen mainittava laulaja, vaikka esimerkiksi Borenius on kirjannut muistiin tapaamisensa tuolloin jo noin 70-vuotiaan Vasselein kanssa: ”Hän eli yksinäisessä uudistalossa Pistonjoen kosken äärellä. Tämä yksineläjä kieltäytyi ensin laulamasta: Koska hän lapsuuden päivistä saakka ei ollut laulun taitoa harjoittanut, hän ei ensin tahtonut näitä unhotettuja muistoja ruveta tapailemaan, kieltäen olevansa runon sukua.” Lopulta hän kuitenkin ryhtyi laulamisen työhön ja Boreniuksesta näytti, että hänellä oli ollut ”suussa suuri tieto, vaikka muisti nyt oli jo alkanut pettää”. 

Anni Lehtosen kertomana: ”Ontrein Vasselei vei Kajaaniin isoja lohisaavia. Ontrei [tarkoittanee kuitenkin Vasseleita] oli hyvin viinamies, mutta se oli rahaukko ja hyvin tunnettu Kajaanissa sekä matkan varrella taloissa. ”Nyt on Saaren Vasselei tullut”, sanottiin kun Ontrei [!] nähtiin. Ontrei oli kova kalaa pyytämään. Suuria siikoja se sai ja Poalankosesta [Paalankoski] se pyysi lohta. Oli suuri puinen soikko, johon lohet pitkänään saattoi suolata. Ontrei oli lihava ukko. Kun se punaisena istui pöyvän päässä, niin vesi tippui nenästä. Hän oli harvapuheinen mies, mut min se lasetti, sen se piti. Naisiin perässä Ontrei oli kova juoksemaan”. [Olen tulkinnut, että tässä on koko ajan puhe Vasseleista, josta Annilla voi olla omakohtaisia muistoja, sillä Vasselein kuollessa Anni oli 6-vuotias. Ontrei oli kuollut jo yli 10 vuotta ennen Annin syntymää.]

Vasseleilla oli hallussaan myös taikakeinoja: Petri Lesonen kirjoittaa: ”Tietohuisillaan Ontreini Vasselei teki pahaa naapureilleen. Kerrankin pilasi kalalykyn naapuriltaan Miinalta siten, että pani kuolleen lohen Miinan järvessä olevaan verkkoon. Miinalla siitä asti oli huono kala lykky (onni). Kuolemansa edellä Vasselei tuli tunnonvaivoihin, tunnusti rikoksensa ja pyysi Miinalta anteeksi, jonka Vasselei saikin. Vasselei eli leivässä ikänsä. Hän oli kasken kaataja, pellon kyntäjä ja kalastaja.”

Ontrein Jyrki kauppasi metsäeläinten nahkoja

Anni Lehtosen mukaan  Ontrein toinen poika Jyrki oli ”iso mies, suuri ruskea parta.  Kuuluu olleen hyvin kelpo mies, siivo ja rehellinen sekä lisäksi ’kirjamies’. — Kiukaalla kun makasi, niin satuja jutteli ja kalastustemppuja, miten nuottaa lasetah. Olisi kyllä juohattanut runoja kun olis tullut kuunnelluks, mutta kun nakroimma aina.” 

Petri Lesonen on kertonut Jyrkin kauppatoimista: ”Hän oli varakas mies, osti metsäeläinten nahkoja, vei niitä kaupaksi Pietariin ja Sunguun, joista taas toi tavaraa myytäväksi. Suomessa hän kulki laukkukauppiaana. Jyrkikään ei ollut suurlaulajan maineessa eikä häntä mainita tietäjäksi. Jyrki lauloi Boreniukselle useaan otteeseen ja hänen sanotaan säilyttäneen isänsä laulamat runot ”erinomaisen uskollisesti”.  Jyrki oli oppinut lukutaitonsa ”muailmalla”, kertoo hänen pojanpoikansa Teppana: ”hiän vet kulki äijän muailmua, kävi Sungussa suate, ta mäne tiijä vielä missä, metšänotuksien nahkoja kaupitšemassa markkinoilla. Sieläi opastu.” Jyrki osasi myös taikoja: ”osasi noitua ihmisen jalattomaksi, lammen vedettömäksi”, kerrottiin. 

Jeremie Jyrkinpoika Malisen talo ja talonväkeä Pissonsuussa 1915. Kuvaaja Samuli Paulaharju.

Ontrein vanhuuden vuodet

Vuonnisen kylän metrikkakirjaan kirjattiin maaliskuussa 1854 kuolleeksi Andrei Savastianov Malikinin vaimo Matrona Ivanova, joka kuoli vanhuuteen 73 vuoden ikäisenä. Seuraavana vuonna kirjattiin Vuonnisen kylän talonpoika Andrei Sevastjanov Malikinin kuolleen 78-vuotiaana pistoksiin 6. helmikuuta 1855, ja mainitaan haudatun Vuonnisen kalmistoon helmikuun 8. päivänä. 

Ontrei oli hautausmerkinnän mukaan raskolnikko (vanhauskoinen eli staroviera) ja tyttäristäkin osa avioitui vanhauskoisiin perheisiin. Perhe mainitaan vanhauskoisina mm. Petri Lesosen kuvauksessa vuodelta 1908: ”Jyrkin ja Vasselein isä kuollut aikoja sitten, tietäjä hän on ollut, staroviera kuten Karjalassa kaikki”. On myös esitetty, että Ontrei olisi kääntynyt vanhauskoisuuteen jossain vaiheessa, sillä vuonna 1814 hän oli ollut kummina naapurinsa Martyn Bogdanovin pojan Maksiman kastajaisissa. Vanhauskoiset eivät kuitenkaan tunnustaneet kirkollista kastamista. Ontrei ja hänen perheenjäsenensä kyllä esiintyvät kaste- ja häätodistajina Vuonnisessa myöhemminkin, joten asia jää epäselväksi.  Vanhauskoisuuden vaikutuksesta kaikkia kasteita, häitä ja hautauksia ei ole kirjattu metrikoihin, mikä vaikeuttaa tutkimusta.

Malisen suvussa oli runonlaulajia jopa kolmannessa ja neljännessä polvessa. Ontrein lapsista tunnetuimpia olivat tytär Uljana, joka oli mainio äänellä itkijä, ja pojat Vasselei (1802-1872) sekä Jyrki (1806-1884), molemmat taitavia runonlaulajia. Myös Maria-tytär on laulanut kerääjille Suvannon kylässä. Vasselein  Okahvi-tytär on Anni Lehtosen äiti. Jyrkin Iivanan tytärtä Okahvia Antipinaa pidetään viimeisenä Malisen suvun runonlaulajana. 

Olen itsekin Ontrein jälkeläinen hänen tyttärensä Ksenian haarassa. Vuonnisessa syntynyt isoäitini olisi ollut vienalaisittain Ontrein Ksenian Tatjanan Jelenan Lukki.

Lähteet:

Haavio Martti 1943. Viimeiset runonlaulajat. WSOY.

Kuusisto Olli 2019. Karjalan kutsu. Kulttuuriretkiä I. K. Inhan ja Elias Lönnrotin vanavedessä. BoD.

Niemi, A. R. (toim) 1904: Runonkerääjiemme matkakertomuksia 1830-luvulta 1880-luvulle. SKS.

Paulaharju Samuli – Laaksonen Pekka 1995: Syntymä, lapsuus ja kuolema. Vienankarjalaisia tapoja ja uskomuksia. SKS.

Šahtarina, Darja 1987: Runokylä Vuonninen. Artikkelit  julkaistu alunperin Punalippu myöh. Carelia-lehdessä 1987. Luettavissa http://www.voinitsa.ru/pages/lng1/art97.aspx

Tarkka, Lotte 2005. Rajarahvaan laulu – tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821-1921. SKS.

Venho Tellervo 1986. Vuonninen. Teoksessa Virtaranta Pertti,  Kaukonen Väinö, Kuusi Matti, Virtanen Leea (toim.) Karjalan laulajat,  s. 47-66.

Virtaranta Helmi 1975, Vienan runonlaulajia ja tietäjiä. Aatu Kurosen (1907), Petri Lesosen (1908) ja Iivo Marttisen (1908) muistiinpanot. Castrenianumin toimitteita 12. 1975. 

Vuonnisen verorevisiot 1762, 1782, 1795, 1811, 1816 ja 1850. 

Vuonnisen ripityskirja 1793.

Vuokkiniemen ja Vuonnisen metrikkakirjat useilta eri vuosilta.

Talousmamsellin synti

Tämä kirjoitus on ensimmäisen kerran julkaistu Suomen Sukututkimusseuran vuonna 2020 julkaisemassa antologiassa Sukutarinat 2019. Teosta voi ostaa Tiedekirjasta.

Kirkonpenkissä 

Jälleen minun oli oli mentävä kirkkoherran nuhdeltavaksi ja kirkotettavaksi. Tämä oli jo neljäs kerta, ja saisi ehkä olla viimeinen.  Ikääkin alkoi olla jo neljäkymmentä, ja olihan tämä raskasta tämä julkinen kylän silmätikkuna oleminen vuodesta toiseen. Kymmenen vuoden sisällä syntyivät kaikki lapset, kaksi poikaa ja ne kaksoset jotka sitten kuolivat heti synnyttyään  ja sitten vielä tämä pienin tyttönen. Jokaisen jälkeen oli käveltävä pappilaan ripitettäväksi, yksin ja pystypäin.

”Jos naimatoin mies salawuoteutta pitä naimattoman waimoihmisen canssa; maxacon mies sackoa kymmenen talaria ja waimo wijsi. Jos se tapahtu toisen erän; sacotettacon cahdenkertaisesti: ja colmannen kerran colmekertaisesti. Jos jocu nijn muodon horjahta neljännen erän, eli usiamman; tehkön sackoa joca erän edestä, mies cahdexankymmendä, ja nainen neljäkymmendä talaria.

Salavuoteudeksi sitä sanottiin, jos kumpikaan osapuoli ei ollut naimisissa, ja lain mukaan molemmat saivat siitä sakkoja, mies kaksinkertaisen määrän naiseen verrattuna. Jos jompikumpi oli naimisissa, kyseessä oli huoruus ja sakot paljon ankarammat. Kaksinkertaisesta huoruudesta ei enää selvittykään pelkillä sakoilla, vaan ainakin aikaisemmin siitä rankaistiin kuolemantuomiolla.

Minä olen neiti-ihminen, ruukinpatruuna Tigerstedin talousmamselli Maria Charlotta Mellin Juantehtaan ruukista. Kirkkoherra ripittää minua salavuoteudesta ja  kirkottaa sakaristossa aamulla ennen jumalanpalvelusta, onneksi ei enää julkisesti kirkonmenoissa niin kuin aikaisemmin on ollut tapana. Kirkottamisen jälkeen saan taas osallistua seurakunnan toimintaan normaalisti. 

Strömsdahlin eli Juankosken ruukki. Kuvan tekijä Kruskopf Pehr Adolf, teoksesta Zacharias Topelius 1845-52: Finland framställd i teckningar. Lähde Museovirasto.

Kylällä ei enää jaksettu ihmetellä patruunan emännöitsijän syntejä, eikä patruunankaan. Vain kirkkoherra yritti joka kerralla, mutta eihän hänkään paljon ruukinkartanon asioihin tohtinut puuttua. Sellaisesta vikinästä en jaksanut perustaa. Tämä oli minun elämäni, minun tapani olla onnellinen, eikä siinä muilla ollut paljonkaan sanan sijaa. Vilkaisin ohimennen uhkeaa olemustani peilistä, sipaisin hiukset järjestykseen ja lähdin kirkolle.

Pappi ottaa saastaisen synnyttäneen naisen takaisin kirkon helmoihin. Minun täytyy myös katua syntini, ennen kuin saan osakseni tuon armon, kun rouvien ei tarvitse. Kun kirkkoherra on antanut minulle synninpäästön salavuoteudestani, voin kirkottamisen jälkeen mennä jumalanpalvelukseen Nilsiän kirkkoon. Tässä harmaassa kirkonpenkissä saan rauhassa ajatella asioitani koko pitkän jumalanpalveluksen ajan.  Rintoja painaa, lapsenteosta on vasta kuusi viikkoa ja maitoa tulee vielä niin että röijy kastuu.

Siinä istuessa mietin, millaista äitini Maria Lovisan elämä oli Kuopiossa Suomen sodan aikoihin, kun hän sai minut, äpärätyttärensä. Äitini oli sivistyneistöä, mamselli, olihan hänen isänsä aluperin ruotsalainen maanmittari Mattias Mellin ja äiti Kuopion kappalaisen Zacharias Argillanderin Helena-tytär.  Äiti syntyi 1877, ja päästyään ripiltä hän meni hetimiten palvelukseen asessori Forströmille ja sieltä sitten maanmittari Hallin huusholliin. Äiti kertoi olleensa palveluksessa johtavan maanmittarin lesken luona, mutta joutui sieltä lähtemään melkein heti sen jälkeen, kun minä synnyin helmikuussa sotatalvena 1809. Skandalöösiä se varmaan on ollut, vaikka sodan pyörteissä monenlaista tapahtuikin.  Isästäni en ole saanut mitään tietoa, enkä paljon ole tohtinut äidiltä  tästä asiasta kyselläkään. Asia oli selvästi äidilleni arka ja kun varovasti keskustelua siihen suuntaan koetin luovia, vastasi hän suuttumalla ja sanomalla että nämä asiat ei keskenkasvuisille kuulu. 

Äitini aikaan kirkottaminen on ollut julkinen ja julma tapahtuma. 

”Salavuoteuden ja haureuden kauheaan syntiin langennut ja kirkon rangaistukseen tuomittu vaimo kutsutaan rangaistuksen jälkeen jumalanpalveluksen lopulla kirkon keskelle. Seurakunnan edessä rippi-isä tenttaa, tunnustaako vaimo vihoittaneensa jumalaa haureuden ja salavuoteuden synnillä ja katuuko tämä sitä. Katuvan puolesta rukoillaan, että tämä tästedes välttäisi kaikkea syntiä ja maailman yllytystä. Kirkkokansalle tehdään selväksi, että parannuksen tehnyt ja julkisesti ripitetty voi saada kerran anteeksi. Toisaalta seurakunnalle muistutetaan, että jumalan edessä itsensä nöyryyttänyt on saanut rangaistuksensa. ”Sen tähden ei mahda yksikään olla niin ajattelematon, että soimaa katuvaista syntistä. Joka sen tekee, hänen pitää ansaitun kurituksen ja rangaistuksen saaman.”

Äiti hakeutui sitten palvelukseen Niuvanniemen kartanoon Argillandereille, äidinpuolen sukulaisilleen. Sieltä hän sitten myöhemmin muutti kanssani Puumalaan, kun olin 4-vuotias. Puumalassa menimme isotätini leskipastorska Melartinin (syntyisin Argillander) luokse. Sukuun on aina voinut turvautua vaikeina aikoina ja meidän suvussa on autettu toisiamme. Ja hyvin äiti minut hoiti, huolehti että opin lukemaan ja laskemaan ja talousammatin vaatimat taidot. Äiti hoiti näiden sukulaisten huusholleja ja kontrahtiin kuului asunto ja ylöspito heidän luonaan. Monelle naimattomalle säätyläisnaiselle tämä oli tuttu  ja hyväksytty tapa turvata elämänsä.

Vuonna 1827, kun olin jo itsekin  kuusitoistavuotiaana naisen iässä, äitini alkoi odottaa toista aviotonta lastaan ja lähdimme Puumalasta Viipuriin, jossa hän oli palveluksessa isossa kartanossa. Tuo uusi lapsi kuitenkin kuoli ollessaan vähän yli kaksivuotias ja äiti palasi pian sen jälkeen Puumalaan vuonna 1829.  Ehkä äidistä tuntui hyvältä vaihtaa maisemaa ja olla tuntematon, niin kuin Viipurissa on mahdollista, jos haluaa kadota isompaan väkijoukkoon.

Jumalanpalvelus etenee omaa ainaista latuaan, istuminen puuduttaa ja aika tuntuu ikuisuudelta. Mietin ajankuluksi sitä, kuinka olin jo saanut palveluspaikan Viipurissa ja katsoin parhaaksi jäädä sinne äidin muuttaessa. Sen jälkeen kiertelin monessa palveluspaikassa etelässä viisi vuotta, Vehkalahdella, Jaakkimassa kihlakunnantuomari Rosenbamilla ja  Viipurissa hyvissä perheissä. Viimeksi olin palveluksessa Thesleffeillä Viipurissa Hanhijoen kartanossa, josta muutin takaisin Puumalaan 1834. Äiti asui niihin aikoihin Puumalassa leskipastorska Melartinin tyttären leskirouva Ahlstömin luona, jonne minäkin muutin. Kolme vuotta Puumalassa kului nopeasti ja sen jälkeen päätin muuttaa Kuopioon.

Ruukinkartanossa

Kuopiosta sitten tieni toi tänne pieneen Juantehtaan ruukkiyhteisöön Savon sydämessä Juankoskella syksyllä 1838, ruukinkartanoon emännöitsijäksi. Tai Strömsdahlista me puhuimme, kun patruunan perheen kotikieli oli ruotsi. Täälläkin oli vähän niin kuin sukua, sillä ruukkia olivat muiden mukana perustamassa sekä äidinäidin isä että isoisä, Zacharias ja Henrik Argillander. Minun tehtäväni oli hoitaa ruukinpatruunan taloutta rouva patrunessan oikeana kätenä. Tullessani tänne olin jo 29-vuotias, yli soveliaan naimaiän ja jäämässä vanhaksipiiaksi. 

Juantehtaan Ruukinkartano Patruunanmäellä 2006. Kuvaaja Soile Tirilä. Lähde Museovirasto.

Jo muutaman kuukauden kuluttua tänne tulostani huomasin kauhukseni odottavani lasta. Se oli poika, Axel Gustav, joka syntyi syksyllä 1839, ja jos jälkipolvet joskus hänen isäänsä pohtivat, niin jotain voivat kai päätellä siitä, että Kuopioon lähtiessään poika otti käyttöön ruukin inspehtoorin Almqwistin sukunimen.  Vanhempi patruuna Tigestedt muutti Juankoskelta Kuopioon 1851 ja otti 12-vuotiaan Akselin mukaan pikkurengiksi kauppakartanoonsa.

Kyllähän siitä kylässä ja ruukilla kohoteltiin kulmia ja olkapäitä hämmästyksestä, kun asia alkoi minusta näkyä. Onneksi ruukinkartanon rouva oli elämää ymmärtävä ja laajasydäminen nainen, tuntui että hän arvosti minun työtäni. Sain tehdä työtä melkein lapsen syntymään asti ja pojan synnyttyä jäädä kartanoon jatkamaan talousmamsellin työssä. Sinne se poika sitten solahti osaksi muun palveluskunnan lapsilaumaa.

Kolme vuotta myöhemmin joulupäivänä syntyivät kaksoset, tyttö ja poika, niin pienet, hengissä vain vaivoin ja kuolivat jo muutaman tunnin vanhoina. Lapsenpäästäjä tokaisi vain ”parempi niin”, mutta mitäs se siitä tiesi? Rakkaita olisivat olleet minulle nämäkin vaan en heitä saanut pitää. 

Kahden vuoden kuluttua syntyi sitten poika August Erhardt ja siitä vielä kolmen vuoden päästä kaunis tyttöseni Klara Aleksandra. 

Joka kerran pappi kysyi kuka lasten isä oli. Joka kerta vaikenin enkä halunnut vastata. Mitäpä olisinkaan vastannut? Lain mukaan naisen ei ole pakko kertoa lapsen isää. Ihmisillä oli omat epäilynsä, milloin veikkailtiin inspehtooria, milloin vanhempaa patruunaa, milloin patruunan poikaa, milloin ketäkin. Minulla on salaisuuteni ja syyni olla vaiti niin kuin lasteni isälläkin, eivätkä ne muille kuulu. Loppujen lopuksi häpeä lankeaa aina naisen osaksi, yksin kannettavaksi, vaikka miehellä kuinka olisi hyvät aikeet. Lapsenruokon maksut olen sopinut yksityisesti, en niitäkään asioita halunnut oikeudessa leviteltävän.

Ihana paikka Juankoski on asua, isossa kauniissa talossa korkealla mäellä virran rannalla. Vanha patruuna Tigestedt oli rakennuttanut ruukinkartanon, Patruunanpytingiksi kutsutun, ja siihen liittyvän puutarhan. Kartanon ympärille perustettin puisto ja muotopuutarha, joka toimi mallipuutarhana alueen asukkaille. Me palveluskunta tietysti asuimme sivurakennuksissa ja  ullakkokerroksessa, jossa minulla taloudenhoitajana oli ihan kunnon kokoiset huoneet, joiden ikkunasta oli näkymä koskelle päin.

Juantehtaan ruukki tuotti rautaa järvimalmista ja sitä oli kuulemma vaikea saada voitolliseksi, koska raudan ja hiilen saamisessa oli vaikeuksia, sillä paikalliset eivät hyväksyneet ruukin toimintaa ja hiilen polttoa heidän kaskimailtaan. Aiemman patruuna Ekholmin kanssa kyläläisten välit menivät aikaisemmin niin hankauksiin, että kyläläiset tämän murhasivat, rauha hänen sielulleen. Tämä Ekholmin vaimokin oli Tigestedtin sukulaisia.

Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa kun vanha patruuna myi ruukin ensin pojalleen ja tämä sitten 1851 eräälle venäläiselle hovineuvoksettarelle.  Kun vanha patruuna muutti Kuopioon, rouva jäi vielä joksikin aikaa asumaan kartanoon, mutta sitten mekin muutimme. Kun  vanha patruuna joulun alla 1853 kuoli Kuopiossa, muutimme seuraavana vuonna Pieksämäelle Pyhityn Meijerhofiin patrunessan leskirouva Collinin kanssa. Sielläkin olin hushållerskana. Meijerhofin kartano oli vanhan patruunan lapsuudenkoti, jota nyt isännöi nuori patruuna, vanhan patruunan poika. Poika asui myös Kokemäellä Gustafsvikissä, jossa myöhemmin jatkoin palvelustani viisi vuotta, kunnes muutin sieltä Klara-tyttäreni kanssa 1866 Helsinkiin. Leskirouva Collin muutti Helsinkiin samoihin aikoihin, vaikkakin kuoli aivan pian muuton jälkeen. Sieltä hän oli kotoisinkin, ja siellä asui nyt leskirouvan poika, nuori patruuna, joka oli oli valtiopäivämiehenä 1860-luvulla useita kertoja.

Minut ja lapset leskipatrunessa onneksi otti mukaansa Juantehtaalta. Mihin minä muualle olisin päässytkään, kolmen alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa, joista ei vielä paljon apua työnteossa ollut. Elämänkulkuni kietoutui tiukasti tämän perheen vaiheisiin.

Helsingissä 

Kun muutin  Klaran kanssa Helsinkiin olin jo 57-vuotias. Klara meni täällä naimisiin kondiittori Grönholmin kanssa ja sai yhden pojan, ennen kuin leipuri kuuden aviovuoden jälkeen kuoli ja Klarasta tuli leski. Myös poikani August Erhardt muutti Helsinkiin. Vanhimmassa pojassani Axel Gustafissa oli vähän samaa kiertolaisverta kuin minussakin. Ensin hän asui Kuopiossa vanhan patruunan kaupparenkinä, muutti sieltä Pieksämäelle Pyhittyyn ja sieltä Petäjävedelle, jossa hän sitten myös kuoli, vain 18-vuotiaana.

Olen seurannut Juantehtaan ruukinpatruuna Adolf Wilhelm Tigerstedin, hänen vaimonsa Maria Gustava Collinin sekä pojan Gustaf Adolf Fredrik Tigerstedin, rouvansa  Katarina Fredrika Schildin ja heidän lastensa elämää lähietäisyydeltä, mutta silti kuin näkymättömän väliverhon takaa, joka erottaa heidät, paremman väen, meistä palveluskunnasta. Näihin vuosikymmeniin mahtui perheessä monia iloja ja suruja, joissa sain olla mukana. Patruunan perheessä työtäni emännöitsijänä arvostettiin ja muuhun ei kiinnitetty liikaa kiusallista huomiota.

Vaikka kirkkoherra kirjoihinsa merkitsikin minut Mademoiselleksi, samaan aikaan nimeeni liitettiin tuo halventava lisäys Qp, Qvinsperson, naisenpuoli, häpäisty nainen ja  sitä myötä lapseni olivat kaikki kirkon kirjoissa äpäriä. Se leima seuraisi heitä koko elämän.

Kaikesta huolimatta olen yrittänyt elämääni elää pystypäin, vaikka ei se helppo elämä ole ollut. Monet ovat arvostelleet, selän takana puhujia on riittänyt ja tarkkaan on elämääni reposteltu ulkopuolisten toimesta. Mutta itse olen valintani tehnyt ja niistä kantanut vastuun. Isättömät lapseni ovat kasvaneet kunnon kansalaisiksi ja ovat riittävän vahvoja tekemään omat valintansa ja kulkemaan omat polkunsa. Nyt elämäni ehtoolla täällä Helsingissä katson taaksepäin ja huomaan, että elämä on kuitenkin ollut minulle runsas, hyvä ja armollinen, vaikka avioliiton satamaan ja tavallisen elämän suojaan en saanutkaan asettua. 

Lainaukset: 

Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/kktk/lait/1734/l175920.html

”Waimoin kirkkoon ottamisesta”. https://shl.fi/2018/01/01/waimoin-kirkkoon-ottamisesta/

Lähteitä: Nilsiän seurakunnan rippikirjat, kastettujen luettelot, lastenkirjat, haudatut. Lisäksi mm. Kuopion kaupunkiseurakunnan, Kokemäen seurakunnan, Pieksämäen maaseurakunnan, Viipurin maaseurakunnan ja useiden muiden seurakuntien kirkonkirjat.

Tigerstedtin vaiheita sivuaa Kaisa Kyläkosken Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit -kirja, josta osia Google Booksissa . Tigerstedtien vaiheista tietoja myös Kaisa Kyläkosken blogissa Sukututkijan loppuvuosi

Anni Lehtosen vaikea elämä

Tutkijakollega vinkkasi joulun ajan lukemiseksi Tiina Sepän julkaisun ”Kohtaamisia menneen kanssa. Tutkimus kansanrunousaineistojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista.” Teoksen yhtenä keskeisenä tarkastelukohteena on  kansanperinteen kerääjän Samuli Paulaharjun ja vuonnislaisen Anni Lehtosen vuosia jatkunut yhteistyö, jonka tuloksena Paulaharju luovutti Suomalaisen Kirjallisuuden seuralle merkittävän ja laajan aineiston.  Ajattelin välipäivien hommana naputella pienen elämänkerran tästä Annista, jatkoksi Vuonnisen seudun runohahmoille Pekka Kettuselle ja Vaassila Kieleväiselle.

Anni Lehtonen kuvattuna 1915. Kuva Samuli Paulaharju. Alkuperäinen kuva on mustavalkoinen, väritetty MyHeritage palvelussa.

Paulaharju  (1875-1944) oli oululainen kansakoulunopettaja, puuseppä, kansanperinteen keräilijä ja kirjailija. Päivätyössään hän oli puutyön opettaja Oulun kuuromykkäin koulussa, mutta loma-aikoina hän keräsi suuren määrän kansanperinnettä eri puolilta Suomea ja sen lähialueita, sekä julkaisi sitä laajasti.

Samuli Paulaharju rajaretkellä 1910. Kuva J.H. Luoma. Lähde: Museovirasto.

Vuonna 1909 Paulaharju törmäsi sattumalta kotikaupungissaan Oulussa kahteen vienalaiseen naiseen, jotka kysyivät tietä johonkin taloon. Kävi ilmi, että naiset osasivat monenlaista suullista perinnettä ja näin herättivät kerääjän mielenkiinnon. Naiset olivat Anni Lehtonen ja  Matro Lehtonen (Sepällä virheellisesti Moarie), jotka eivät olleet sukua toisilleen. Naiset olivat lähteneet vaikeiden taloudellisten aikojen takia kotiseuduiltaan etsimään elantoa itselleen ja perheilleen. 

Keräysyhteistyö Lehtosen ja Paulaharjun välillä jatkui tästä ensikohtaamisesta 7 vuotta. Viimeisen kerran he olivat yhteydessä kirjeiden välityksellä 1923. Tänä aikana kirjattiin talteen lähes tuhat kalevalamittaista runoa ja loitsua, parisataa itkuvirttä sekä paljon tarinoita, sananlaskuja ja muuta aineistoa.  Paulaharju myös vieraili keräysmatkalla Vuonnisessa vuonna 1915.

Anni (kirkonkirjoissa Anna) Lehtonen os. Karjalainen syntyi 1866 Vuonnisessa. Hänen isänsä oli Siitari (Sidor) Simananpoika Karjalainen eli Bogdanov, Vaassila Karjalaisen pojanpoika ja äitinsä Okahvi (Agafia) Vasilintytär Malinen, runonlaulaja Ontrei Malisen pojantytär, jota kutsuttiin Haapakuotkuen Okahviksi. Anni oli samalla Maria Runtin ja Pietari Kettusen tyttären tyttären tytär, sillä Okahvin äiti oli omaa sukua Kettunen. Annissa yhdistyi siis ainakin kolmen runonlaulajasuvun geenit.

Kuvan lähde Laaksonen 1995, kuvaaja Samuli Paulaharju 1915. Okahvie on kuvassa 85-vuotias.

Anni on kertonut oppineensa ensimmäiset runonsa kolmivuotiaana eräissä häissä äitinsä sylissä istuessaan, mikä todistaa harvinaista ja suurta lahjakkuutta. Paulaharju löysi Annin kuitenkin vasta tämän ollessa 46-vuotias, ja sitä ennen Annin elämässä oli ehtinyt tapahtua jo paljon.

Vuonna 1890 heinäkuussa Anni vihittiin Vuonnisessa avioon Kliimo (Kliment) Ivaninpoika Lettijevin eli Lehtosen kanssa. Kliimo oli s. 1865 Vuonnnisessa. Pariskunta asui Vuonnisen Saaressa, joka oli kylän pohjoisosassa oleva Ylä-Kuittijärven saari, osittain kannaksen kautta yhteydessä mantereseen. Talo lienee ollut Annin isoisän Siitari Bogdanovin talo, sillä Paulaharjun kirjassa sivulla 224 mainitaan: ”Okahvie oli mennyt 20-vuotiaana naimisiin Tsiitari Bokdanov-nimiselle miehelle Vuonnisen Saarelle.”

Kuvan lähde Laaksonen 1995. Kuvaaja Samuli Paulaharju 1915.

Annin ja Kliimon perheeseen syntyi 6 lasta: Jyrki eli Georg 1891, Moarie eli Maria 1895, Poahkomie (Pahom) 1897, Anni 1900, Olga 1902 ja Jaakko 1905.

”Elämä ei ollut hemmotellut Annia. Jo nuorena hän oli joutunut hankkimaan ruokansa kerjuulla ja kalanpyynnillä. Naimisiin menokaan vuonnislaisen Kliimo Lettijeffin kanssa ei tuonut naiselle helpotusta: lapsia syntyi toinen toisensa jälkeen. Lehmänkantturasta oli vähän apua noin suuren perheen ylläpitämiseksi. Perhe asui mökkipahasssa Saarenkannaksella. Ja kun perheenpää kuoli, Anni jäi kuuden lapsen kanssa. Hänen piti kuljeksia Muurmannin rautateillä ja Suomen maalla työn ja jonkinlaisten tulojen haussa. Hän pesi pyykkiä, hoiti karjaa ja piti huolta rikkaiden isäntien taloudesta. Matkoiltaan hän aina kiirehti kotia talvikelillä kelkkaa vetäen, kelkassa tienaamansa hyvyset. (Šahtarina 1986).

Vuonna 1906 Vuonniseenkin levisi ”jumalantauti” eli lavantauti, johon sekä Anni että Kliimo sairastuivat. Kun Anni alkoi tointua taudistaan, kerrottiin hänelle Kliimon ”maanneen jo viikon kalmismailla”.  Anni jäi näin ollen suuren lapsikatraan yksinhuoltajaksi.

Kuva Tiina Sepän julkaisusta, kuvaaja Samuli Paulaharju 1915. Kuvasta puuttuu vanhin poika Jyrki.

Tiedot siitä, oliko lapsia 5 vai 6, ovat ristiriitaisia. Kirjassa Syntymä lapsuus kuolema (Laaksonen 1995, 21) on myös yllä oleva kuva vuodelta 1915, jossa ovat 5 muuta lasta ja maininta että Jyrki-poika oli kuollut pienenä. Tämä Jyrkin kuolema on kuitenkin ristiriitainen, sillä  1900 rippikirjassa Jyrki on elossa 9-vuotiaana ja vielä vuoden 1910 Vuonnisen rippikirjassa mainitaan Anni Lehtosen perheessä 19-vuotias Georg-poika ja tämän lisäksi 5 muuta lasta. Georgi Klimentiev Lettijev mainitaan lisäksi  luettelossa Vuokkiniemen kunnan sotilaista 1921-22, jolloin Georgi oli 31-vuotias. Myös Šahtarina kertoo artikkelissaan v. 1986 Annin jääneen yksinhuoltajaksi kuudelle lapselle. Samoin Seppä 2015,166 siteeraa Paulaharjua, kun tämä tallentaa Lehtoselta itkua ”aviomiestä hautaan saatellessa”: ”Anni Lehtoni, jolta itseltä mies oli kuollut 5 v takaperin ja 6 lasta jätti jälkeensä, ei jaksanut itkulta enempää.” Seppä kuvaa s. 66 Paulaharjun muistiinpanoja 1930-luvulta, jossa mainitaan ”Kliimon olleen kuollessaan 35-vuotias. Lapset tulivat Suomeen 1922 ja heistä vanhin kuoli Suomessa”. Tällä perusteella arvioin, että tämä Jyrki ei kuollut pienenä vaan ehkä Suomessa tai myöhemmin Karjalassa.

Perheen taloudellinen tilanne oli isän kuoltua niin heikko, että äidin täytyi lähteä talvisin mierontielle etsimään elantoa perheelleen. Anni tuli syksyisin Vienasta Ouluun viimeisten tervaveneiden mukana Hyrynsalmen reittiä Kiehimän suuhun, sieltä Oulujärven rantoja seuraillen Vaalaan ja Oulujoen koskia laskeskellen Ouluun. Hän pesi pyykkiä, kantoi tiiliä, kerjäsi elantoaan, teki mitä osasi ja mitä tarvittiin. Keväällä huhtikuussa Anni lähti Oulusta kelkkaa vetäen viimeisten keväthankien aikana. Kelkkaan mahtui talvikauden säästöillä hankitut tavarat ja rouvilta saatu vaateapu. Jos hän vieraili sukulaistensa luona Ylikiimingissä, hän kulki sieltä Puolangan ja Suomussalmen alueen kautta Vuonniseen. Hän kulki myös pidempää reittiä Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon kautta. 

Paulaharjun käydessä Vuonnisessa 1915 hän kuvaa Annin kotia: ”Tavataankin kylän kujasia kierrellessä Annin asunto. Se on vain pikkuinen harmaja mökki, lautakatto. Siinä on ainoastaan pieni pirtti ja sintsi sekä sintsin sivussa pikkuruinen kamari kornitsana. Pihamaan vieressä läävä ja lato. Ja tuonempana kalavesi, Kuittijärven lahti.”

Anni löysi uudeksi puolisoksi Hotatta (Feodot) Ivanov Malisen s. 1867 Vuonnisessa. Pari avioitui vuoden 1921 tienoilla. Hotatta oli myöskin leski, ensimmäisen vaimonsa kuoltua 1918. Perheeseen oli syntynyt 8 lasta vuosien 1898 ja 1918 välillä, joista 1 kuoli aivan pienenä. Melkoinen uusioperhe siis Hotatalla ja Annilla, vaikka vanhimmat lapset olivatkin jo isoja.  Hotatta oli Annille kaukaista sukua, sillä Hotatta oli Ontrei Malisen pojanpojanpoika. 

Hotatta Malisen kuva Darja Šahtarinan artikkelista.

Vuonnislainen Darja Šahtarina s. 1922 tunsi Jyrkisen Hotatan, kuten Hotattaa nimitettiin ja tämä perheen henkilökohtaisesti. ”Hotatta oli keskikokoinen tuuheapartainen ukkeli. Hän oli hyvin lempeä ja hyväntahtoinen. Miehen elämä ei ollut helppoa. Vissiinkin siksi hän sääli kaikkia, jos kenelle sattui jokin vastoinkäyminen. ”Voi poloista poikaa” hän säälitteli.

”Hotatalla oli seitsemän lasta – neljä poikaa ja kolme tyttöä. Vuonna 1918 miestä kohtasi suuri onnettomuus: kuoli hänen vaimonsa – Timosen Matro [tämä vaimon nimi on väärä tieto, sillä metrikoiden vihkimerkinnän ja lasten kastemerkintöjen mukaan Hotatan puoliso oli Marina Ivanova Korkkonen]. Kolme vuotta hän kasvatti lapsijoukkoa yksinään, oli talossa isäntänä sekä emäntänä. Vanhempien lasten turvin tultiin jotenkuten toimeen kotiaskareissa. Sitten Hotatta meni naimisiin omakyläläisen Anni Lehtosen kanssa, joka oli myös leski ja kuuden lapsen äiti. ”Ja niin myö, kaksi leskie, vänäytymä yhteh”, mies usein kertoili. (Šahtarina 1986, 102-103.)

Vuoden 1922 vienankarjalaisten pakolaisaallon mukana myös Anni Lehtosen ja Hotatta Malisen perhe lähti Suomeen ja päätyi Puolangalle. Hotatan perhe on tullut Puolangalle 1.2.1922, mukana Hotatan kolme nuorinta lasta, Teppo 4 v, Siiri 11 v ja Hilvana 13 v. Myös vanhempia lapsia tuli mukana, sillä Hotatan vanhin poika Aleksei s. 1898 jäi asumaan Puolangalle, jossa avioitui ja suku jatkuu edelleen. Samoin Paahkomien 5-henkinen perhe mainitaan tulleen 1.3. Kajaaniin, mutta hän palasi Karjalaan. Muista lapsista on vain vähän tietoja toistaiseksi.

Anni Lehtosen ja Kliimon lapsia:

  • Jyrki s. 17.3.1891, kts. yllä
  • Maria s. 15.6.1895
  • Pahom, s. 15.5.1897. Rekisteröity perheineen Suomessa pakolaisena 1922 (VPAK arkisto, pakolaisluettelot). Perheessä yht. 5 henkilöä. Palasi Karjalaan, opiskeli myöhemmin eläinlääkäriksi ja muutti Vuonnisesta Akonlahteen.
  • Anni, s. 28.3.1900. Puoliso, lapsia ja lapsenlapsia
  • Olga s. 12.11.1902
  • Jaakko s. 9.4.1905. Mainitaan Vuonnisessa vielä 1947.

Hotatta Malisen ja Marina Korkkosen lapsia:

  • Aleksei s. 14.5.1898, tuli pakolaisena 1922 Puolangalle, jossa avioitui ja perusti perheen.
  • Efim, s. 12.3.1899 ja kuoli 1-vuotiaana.
  • Marfa (Marppa) s. 7.2.1902
  • Sandra (Aleksandra) s. 13.3.1904, kuoli sodan aikana noin 1940-1945.
  • Vasili s. 2.3.1906, kuoli Vuonnisessa 1938. Vaimo ja kaksi lasta.
  • Hilvana (Savastian) s. 1909. Kuoli ”sodan edellä” Pirttilahdessa.
  • Siiri s. 1911, k. 1949, puoliso Vasili Matvejev Uhtualla, 3 lasta.
  • Teppo, s. 1918 ja kuoli ennen talvisotaa.

Anni ja Hotatta sekä osa lapsista palasivat Karjalaan aivan vuoden 1925 lopussa. Luettelo Kainuun Rajavartioston alueen (Suomussalmen Raatteen) kautta Vienan-Karjalaan palanneista amnestian saaneista pakolaisista kertoo: 

  • 188. Feodor Malinen, tilallinen. Synt. 1865, Karjalassa kotipaikka Vuokkiniemi, Vuonninen, Saapunut Suomeen 1922. Olinpaikat – ja ajat Suomessa ollessaan: Puolanka kk., mukana alaikäisiä lapsia 3, rajan yli meno päivämäärä 30/12.25. Mukana 1 hevonen, taloustavaraa ja pitovaatteita.
  • 189. Anni Malinen, tilallisen vaimo. Synt. 1867, Karjalassa kotipaikka Vuokkiniemi, Vuonninen, Suomeen 1922. Olinpaikat – ja ajat Suomessa ollessaan: Puolanka kk., rajan yli meno päivämäärä 30/12.25.

Kummankaan aikuisten lasten paluusta ei tässä asiakirjassa ole mainintaa vaikka tiedetään esimerkiksi Paahkomien oleskeleen Kainuussa. 

Annin ja Hotatan elämä päättyi evakkomatkalla Arkangelissa. Šahtarina kirjoittaa: ”Raskas elämä oli jättänyt naiseen jälkensä: viimeisinä vuosinaan Anni valitti päänsärkyä. Hän kuoli kesällä vuonna 1943 ollessaan evakkomatkalla Arkangelin alueen Vilegotskin piirissä [Kataraihan kylässä]. Samalla matkalla sammui myös mainion runotaiturin Hotatta Malisen elämä. Hän kuoli joulukuussa vuonna 1942.

Annin, Kliimon ja Hotatan suku jatkuu ainakin lapsenlapsissa ja näiden jälkeläisissä Puolangalla sekä Vienassa Uhtualla, Kepalla ja Luusalmessa.

Olen Anni Lehtoselle sukua sekä Lettijevien, Malisten että Kettusten kautta. Hän oli isoäitini äidin pikkuserkku.

Lähteet: 

Laaksonen Pekka (toim. ) 1995. Paulaharju Samuli: Syntymä, lapsuus ja kuolema. Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden seura.

Šahtarina Darja 1986. Runokylä Vuonninen. Punalippu myöh. Carelia n:o 1/1986, s. 102-103. http://www.voinitsa.ru/pages/lng1/art97.aspx

Seppä Tiina 2015: Kohtaamisia menneen kanssa. Tutkimus kansanrunousainestojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista. Kultaneito XVI. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura 2015. https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/20142/urn_nbn_fi_uef-20180980.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Vuonnisen rippikirjat 1900 ja 1910 sekä metrikkakirjat eri vuosilta. 

Vaassila Kieleväinen, Vuonnisen runoniekka ja tietäjä-noita

Eräässä Vienan sukuihin liittyvässä Facebookin keskusteluryhmässä oli juttua Vaassila Kieleväisestä  ja ajattelin että jatkan täällä blogissa aiheesta. Täällähän on jo artikkeli eräästä toisesta vienalaisesta runonlaulajasta, Tsena-Pekasta, ja täydennystä voisi jatkossa olla tulossa myös esimerkiksi Ontrei Malisesta ja Anni Lehtosesta. Nämä kaikki henkilöt liittyvät jollain tapaa myös omiin juuriini Vienassa, Vuonnisen kylässä ja Vuokkiniemen alueella.

Vaassila Kieleväisen muistiinmerkitseminen runonlaulun aikakirjoihin sai alkunsa siitä, kun Elias Lönnrot meni häntä tapaamaan keräysmatkallaan Vuonnisessa vuonna 1833. Lönnrot oli ensin mennyt tapaamaan Ontrei Malista, mutta Ontreilla oli kiire nuotanvetoon ja hän ohjasi Lönnrotin Kieleväisen pakeille Kyläsalmen toiselle puolella Teppananniemelle. Lönnrotin sanotaan saaneen Vaassilalta talteen Väinämöisen uroteot yhdessä jatkossa ja näin oivaltaneen tulevan Kalevalan perusrakenteen. 

Lönnrot kuvaa kohtaamista seuraavasti:  “Mutta illalla, Ontrein [Malinen] mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan [Kieleväinen] luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tiennyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unhottanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan”.

Vaassilasta ei ole olemassa kuvaa, mutta edustakoon tämä Thérèse Bonneyn 1939 ottama kuva nimeämättömästä runonlaulajasta näkemystäni hänestä. Kuva on peräisin Museoviraston Historian kuvakokoelmasta.

Lönnrotin lisäksi Kieleväistä ovat käyneet tapaamassa J.F. Cajan vuonna 1836 ja Matthias Aleksanteri Castrén 1839. Castrén sai häneltä talteen erityisesti loitsuja sekä taikoja koskevaa tietoja. Kieleväisen maine tietäjänä olikin huomattava, sen tiedetään kestäneen 1800-luvun lopulle saakka. Vaassilan tietäjäntaidoista Castrén kertoo matkakertomuksessaan, että hän sai Vuonnisessa nähdä jokseenkin täydellisen kokoelman taikomisessa käytettäviä välikappaleita. Kokoelman omisti seudun kuuluisin noita, Kieleväinen, joka tutkijalle ilmaisi “joukon erikoisia taikakeinoja omituisine taikatemppuineen ja erittäin lyhyine loitsuineen”. 

Olen yhdessä sukututkija Sari Karjalaisen (ent. Heimonen) kanssa tutkinut Vaassilan sukujuuria. Nämä tiedot on julkaistu Karjalan Heimo-lehdessä 11-12/ 2015 artikkelissa ”Pitäy tietyä omat juuret – Vaassila Kieleväisen sukujuuria etsimässä”.

Käytäessä läpi Vienan Karjalan Vuonnisen verorevisioita, rippikirjoja ja metrikkakirjoja havaitsimme, että Vaassila eli Vasili oli Stepan Anisimov Kieleväisen poika. Vaassilan yhteydessä mainitaan silloin tällöin, että hänen isänsä nimi olisi Ignatta. Tämän tiedon alkuperä lienee kerääjille annetuissa tiedoissa, mutta sen painoarvoa kyseenalaistaa se, että Vaassila mainitaan useassa kohdin muistiltaan heikentyneeksi, ja on täysin mahdollista että tieto on alunperin muistettu tai myöhemmin toistettu väärin. “Kielöväini Vaassila, Iknatan poika, oli tuo ukko, – itse asiassa suuren ikänsä vuoksi jo hämärästi tapaileva vanhus”, kirjoittaa Lönnrot. Tällaisiin muistitiedon oikeellisuusongelmiin törmää sukututkimuksessa usein. 

Vuonnisessa oli 1782 verorevision mukaan vain yksi Ignat-niminen talonpoika, patronyymiltään Sergejev joka oli tuolloin 35-vuotias ja naimisissa vuonnislaisen 41-vuotiaan Akilina Fedorovan kanssa. Tälle parille ei ole 1762 tai 1782 kirjaan merkitty lainkaan lapsia.  1795 revisiossa mainitaan Ignat Sergejevin vaimon kuolleen ja Ignatan itsensä menneen tuntemattomaan paikkaan. Tässä kirjassa hänelle mainitaan kyllä poika Vasili, iältään tuolloin 9 v (s. 1786) ja tämän kaksi sisarta.  Tämän perheen lasten ikätiedoissa on jostain syystä isoja ristiriitoja vuoden 1793 rippikirjan ja 1795 verorevision välillä. Tämä Ignat on kuitenkin tutkitusti suvultaan Lettijev.

Vaassilan oikea isän nimi tulee selkeästi esiin artikkelin ilmestymisen jälkeen käyttöön saaduissa uusissa lähdeaineistoissa. Vuoden 1795 revisiossa ei Stepan Anisimovilla mainita Vasili-nimistä poikaa (erityisesti poikien puuttuminen ei ole kovin poikkeuksellista alueen verokirjoissa, sillä joskus poikalapsia piiloteltiin kirjoista tai heidän ikänsä muutettiin, jotta vältettäisiin heidän joutumisensa Venäjän 25-vuotiseen sotapalvelukseen), mutta pari vuotta aikaisemmin vuoden 1793 rippikirjassa perheessä mainitaan kuitenkin 23-vuotias Vasili, joka ei ole vielä naimisissa.

Vuonnisen verorevisiossa 1811 Kieleväisten joukossa mainitaan noin 1774 syntynyt Vasili Stepanov, iältään 37 vuotta, jolla on 14-vuotias poika Melentei (s. 1797).  1816 revisio Vuonnisessa mainitsee poissa olevan Vasili Stepanov Kelevajevin [Kieleväisen), joka oli edellisessä revisiossa 1811  iältään 37 vuotta ja tämän pojan Melentein, joka oli 14 vuotta vuonna 1811 ja 18 v. vuonna 1816.  Mainitaan myös toinen poika  Samson, joka jäi merkitsemättä edelliseen revisioon ja oli nyt 16-vuotias. Lisäksi perheessä oli tytär Maria 13 vuotta ja Natalia 8 vuotta, mutta Vaassilan vaimoa ei tässä ole merkitty; hän oli ilmeisesti kuollut.

Vaassila Kieleväisellä eli  Vasili Stepanov Kelevajevilla (s. n. 1774 ja k. välillä 1839-1850) oli kaksi vaimoa ja ainakin 8 lasta. Näistä 4 ensimmäistä ovat nimeltä tuntemattomalle ensimmäiselle vaimolle, joka kuoli ennen vuotta 1816. Neljä jälkimmäistä lasta ovat Vaassilan 2. puolisolle Tatjana Dmitrievalle, joka oli s.n. 1778-83 ja oli elossa vielä vuonna 1850 ollen tuolloin 73-vuotias. Vaassila itse ei enää ollut elossa 1850. Tatjana oli todennäköisesti suvultaan Malinen. 

Ensimmäisestä aviosta, joka on solmittu vuoden 1793 jälkeen, ovat lapset Melentei s.n. 1797, Amos (osassa lähteitä nimellä Samson) s.n. 1800, Maria s. 1803, ja Natalia s. 1808. Toisen avion lapset ovat Kozma s.n. 1816, Feodor 1817, Ivan 1818 ja Maria 1820. Lapsia voi olla enemmänkin, sillä osa on voinut kuolla pieninä. 

Vaassila Kieleväisellä on jälkipolvia melkoinen määrä. Melentei Vasilinpojalla oli nimeltä tuntemattoman puolisonsa kanssa ainakin kolme lasta, joista poika Mironalla oli kahden eri vaimon kanssa yhteensä ainakin 8 lasta. Amoksella ja hänen vaimollaan Anna Sergejevalla oli ainakin 6 lasta. Vanhempi Maria avioitui Mina Mihailov Malisen kanssa ja pari sai 10 lasta. Natalian puoliso oli Jehrimä Hilipänpoika Karjalainen-Bogdanov ja parilla oli lapsia  7 kpl.

Toisen avion lapsista Kosma eli vain 4-vuotiaaksi ja Feodor kuoli 22-vuotiaana ilman perhettä vuonna 1839. Nuorempi Maria kuoli 1-vuotiaana. Toisen avion lapsista Vaassilan suku jatkuu siis vain Ivanin jälkeläisissä. Ivanilla oli kaksi vaimoa joiden kanssa hän sai yhteensä 10 lasta. Ivanin ensimmäinen vaimo oli Akilina Vasiljeva Korkoeva Vuonnisesta ja toinen Agafia Ignatantytär Kollijeva Pistojärven Tiirosta.

Vaassilan kivi Vuonnisen Teppananniemellä, tekijä kuvanveistäjä Martti Aiha. Kuva kirjoittajan ottama 2015.

Vuonniseen on vuonna 1995 pystytetty muistokivi lähelle sitä paikkaa, jossa Vaassilan talo on ollut. Muistomerkin on suunnitellut kuvanveistäjä Martti Aiha, itsekin Kieleväisen sukua, Melentei Vasilinpojan haaraa. Itse olen vanhemman Maria Vasilintyttären haaraa. Kaikkien Vasilin / Vaassilan lasten haarojen jälkeläisiä asuu nykyisin myös Suomessa, osa on muuttanut Ruotsiinkin. Osa jälkeläisistä jäi tietysti myös Karjalaan. Minulla on tietokannassa lähes 300 Vaassilan jälkeläistä, vaikka olen tutkinut vain murto-osan sukuhaaroista. Kokonaisuudessaan jälkeläisten määrä nousee tästä vielä erittäin selvästi eli melkoisen sukukunnan kantatuatto oli tämä runonlaulaja-tietäjä Vaassila. 

Lähteet:

Niemi A. R. 1921 Vienan läänin runonlaulajat ja tietäjät. Suomalaisen Kirjallisuuden seura. https://www.finlit.fi/sites/default/files/mediafiles/i4_runonlaulajat.pdf

Heimonen Sari – Rajander-Juusti Ritva 2015. Pitäy tietyä omat juuret – Vaassila Kieleväisen sukujuuria etsimässä. Artikkeli Karjalan Heimo-lehdessä 11-12 / 2015.

Vuokkiniemen volostin Vuonnisen kylän verorevisiot 1762, 1782, 1795, 1811, 1816, 1834-50. Transskriptiot  vuosista 1795 ja 1816 sekä käännökset  1762 ja 1782 kirjoista löytyvät Karjalan Sivistysseuran Sampo-palvelusta http://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/ ja vuodet 1811 ja 1834-50 Familysearch-palvelusta.

Vuonnisen rippikirja 1793.

Mysteerimies Löhönen

Välillä sukututkimuksessa tulee eteen arvoituksia, jotka eivät meinaa millään ratketa. Usein nämä kannattaa jättää muutamaksi vuodeksi hautumaan, jolloin uusien tietojen ja lähteiden ja oman osaamisen karttumisen myötä nämä arvoitukset silloin tällöin ratkeavat. 

Vesimylly patorakennelmineen Sotkamon Juuanjoessa Korholanmäellä. Lähde Finna

Tai sitten eivät ratkea. Tällainen  ratkaisematon mysteeri omassa tutkimuksessani on ollut äidinpuoleisesta suvusta Sotkamosta löytyvä Axel Huofwansson Löhönen s. 1733.  Olen tätä Löhöstä jäljestänyt jo useita vuosia ja vaikka hänen tekemisensä Sotkamossa ovat hyvin selvillä, on edelleen epäselvää, mistä hän tuli ja kuka hän oikein oli miehiään. 

Axel Huofwansson Löhönen oli ”bondedrengen” eli isäntärenki ja jo 29 vuoden ikäinen, kun hän vuonna 1762 avioitui Sotkamon Nuasjärven (Korholanmäen) Immolaan (Nuasjärvi 11) Lauri Korhosen vävyksi naimalla tämän Maria-tyttären. Axel Huofwansson on merkitty Immolaan Sotkamon rippikirjassa 1757-64, mutta hänellä ei ole merkintöjä ehtoollisella käynnistä. (Tämä on hieman tulkinnanvaraista, sillä vaimolla on merkinnät marraskuusta 1761 alkaen, ja niillä ehkä tarkoitetaan myös Marian puolisoa). Tässä rippikirjassa hänellä ei ole mainittu sukunimeä eikä syntymävuotta. Myöskään katekismuksen osaamismerkintöjä ei ole hänelle tehty. Toisaalta ei ole mainintaa esimerkiksi kreikanuskoisuudesta ja koska hän on luterilaisen seurakunnan rippikirjassa, voidaan olla melko varmoja hänen luterilaisuudestaan. Vihkimerkinnässä hän esiintyy sukunimellään.

Myös ammattimääre isäntärenki on kiinnostava. Isäntärenki on isännän tehtäviä hoitava renki. Oliko vanhaisäntä Lauri Korhonen jo niin iäkäs tai sairas, että hän tarvitsi tilaa hoitamaan isäntärengin? Lauri oli s. jo 1703 eli oli kuusissakymmenissä Axelin tullessa, mutta Laurilla oli myös kolme poikaa, Sven s. 1734, Juho s. 1746 sekä Antti s. 1750,  joten isäntäpotentiaalia olisi voinut olla omasta takaa ainakin vanhimman pojan ollessa jo kolmissakymmenissä eli samoja ikiä Axelin kanssa.

Seuraavassa rippikirjassa 1765-72 mysteerimiehellämme on nimenä Axel Löhönen, ripilläkäyntimerkintöjä loppuvuodesta 1765 alkaen ja  hänelle on merkitty syntymävuosi 1733.

Avioliitto Marian kanssa jäi lyhyeksi, sillä vaimo kuoli jo toukokuussa 1765.  Kaksi lasta kuolivat molemmat pieninä. Viiden vuoden kuluttua Axel avioituu uudelleen Marketta Olavintytär Ilkon kanssa. Morsian löytyi läheltä, tarkemmin samasta talosta, sillä Marketan ensimmäinen aviomies oli Axelin kuolleen vaimon veli Sven, joka oli kuollut 1765, vain 31-vuotiaana.  Svenillä ja Marketalla oli 4 lasta, mutta Axelin ja Marketan liitto jäi lapsettomaksi,  sillä vaimo kuoli jo 8 kuukauden avioliiton jälkeen joulukuussa 1770 synnyttäessään kuolleen tyttären.  Kolmanteen avioonsa Axel asteli noin neljän vuoden kuluttua nuasjärveläisen Eeva Sipintytär Korhosen kanssa. Tästä aviosta syntyi 5 lasta. 

Kun Immolan vanhaisäntä Lauri Korhonen kuoli 1773, tuli Axelista isäntä taloon. Kun isännyys sitten siirtyi Juho Laurinpoika Korhoselle (s. 1746) väistyi Axel talosta ja perusti uudistaloksi Nuasjärvi nro 20 Juuva (Juuwa) -nimisen talon, jonne hän muutti kolmannen vaimonsa kanssa. Axel kuoli 59-vuotiaana 1792 ja hänen vaimonsa Eeva eli vuoteen 1819 saakka. Kaikki Sotkamon Löhöset ovat tämän parin jälkeläisiä.

Sotkamon rippikirjoista ei löydy vastausta siihen, milloin ja mistä Axel tuli Immolaan. Häntä ei mainita renkinä muualla seurakunnassa ennen vihkimistään Marian kanssa. Mielenkiintoista on, että ensimmäisen avion kahden tyttären kummeina oli kajaanilaisia merkkihenkilöitä. Myöhempien lasten kohdalle kummit ovat enimmäkseen Korhosia ja Kärkkäisiä Nuasjärven lähitaloista, naapureita ja lähisukua, kuten yleensä taisi olla tapana. Kiinnostavaa on siis pohtia, mikä yhteys Axelilla oli Kajaanin postimestari Ander Uhlwijkiin, Tallgreneihin, Qweflandereihin, Frosteruksiin ja Steckmanneihin, jotka kaikki ovat kummeina ensimmäisille lapsille. Kajaanin rippikirjasta 1729-50 ei löydy vihjettä, harmillisesti 1751-61 puuttuu ja kun seuraava kirja alkaa 1762, on Axel jo Sotkamossa astumassa avioon. Myöskään kaupungin historiasta löytyvistä asukasluetteloista ei löydy Axelia. 

Nimistötutkimus vetää niin ikään vesiperän. Kainuussa ei Löhönen-nimeä ole ennen Axelia, eikä koko Suomessakaan. Yksittäinen esiintymä löytyy  Familysearchin kautta Ruskealan Särkisyrjästä, joka on Kiteen korkeudella rajan Venäjän puolella. Tämä voisi olla Axelin tulosuuntana mahdollinen. Karjalaista ja savolaista nimistöä ja muuttoliiketta tutkineen Veijo Saloheimon lukuisista teoksista ei lainkaan löydy Löhönen-sukuisia. Myöskään vienalaisista sukunimistä (esim. Pöllä 1995) sitä ei löydy. Konsultoin asiasta karjalaisen nimistön tutkijaa Denis Kuzminia, joka ei löytänyt sukunimeä Löhönen karjalaisesta nimistöstä. Voi tietysti ollakin, että sukunimi annettiin vasta Sotkamossa ja kyseessä olikin laiskanpulskealle rengille annettu ”köllinimi” eli lisänimi. 

Axelin etunimi on kainuulaisittain epätyypillinen tuohon aikaan ja patronyymi vielä epätyypillisempi. Huofwansson voisi olla ruotsinnos karjalaisesta patronyymistä Huovananpoika (Huo(h)vana = Feofan). Saattaa tietysti olla että kyseessä oli huovin eli ruotsinvallan aikaisen sotamiehen tai ratsumiehen perillinen. Suuressa nimikirjassa (Otava, Keuruu 1984) Pirjo Mikkonen ja Sirkka Paikkala eivät viittaa sellaiseen versioon ainakaan suoraan, vaan todennäköisimmin nimi olisi silloin tyyliä Huovila, Huovilainen tai Huovinen. 

Axel siis tuli vävyksi Nuasjärven Korholanmäen Immolaan, jolla on pitkät ja mielenkiintoiset perinteet.

Immolan talo Sotkamossa. Kuvan lähde

”Perimätiedon mukaan Korholanmäen Immola on alkujaan ollut ruotsinvallan aikaan kruununvoudin torppa. Itsellinen talo on ollut todistettavasti jo 1700 – luvulla, ja Immola 11 Korholanmäki on muuttunut isojaossa 7 Korholanmäeksi. 1800-luvulla talon nykyäänkin omistavan suvun esi-isällä on ollut kauppiaan verta jota harjoitettiin aina Venäjän Vienaa myöten. Kauppiastoiminta toi varallisuutta, jolla pienestä talosta kasvoi suurempi 1800 – luvun lopulla. Parhaillaan taloon kuului kylältä mm. Hanhila, Kivirinta ja Soidinaho.  Immola on tosiaan vanha asuinpaikka ja sitä todistaa on mm. suola-astia vuodelta 1703.”

Viittaus Vienan-kauppaan on kiinnostava, mutta ei taida liittyä Löhösiin, sillä talo siirtyi 1800-luvun alussa Korhosilta Määtille ja sittemmin Piiraisille. 

Myös Axelin uudistalon nimi on mysteeri, sillä se ei ole tavallinen sotkamolaiseksi nimeksi. Ehkä Juuva viittaa jollain lailla Axelin lapsuuden paikkoihin? Pääkuvan mylly lienee sijainnut talon lähistöllä Juu(v)anjoella.

Etsintä jatkuu, ehkä Axelin salaisuus jossain vaiheessa paljastuu?

Lähteet:

Vihkimerkintä  1. avio Sotkamon seurakunnan arkisto – Vihittyjen luettelot 1750-1836 (IEb:1), jakso 133: Wigde 1762; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6158513 / Viitattu 30.10.2020

Vihkimerkintä 2. avio Sotkamon seurakunnan arkisto – Vihittyjen luettelot 1750-1836 (IEb:1), jakso 138: Vuosi 1769 vihityt päättyy, vuosi 1770 vihityt alkaa; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6158518 / Viitattu 14.11.2020

Vihkimerkintä 3. avio Sotkamon seurakunnan arkisto – Vihittyjen luettelot 1750-1836 (IEb:1), jakso 140: Wigde 1773-1774 ; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6158520 / Viitattu 14.11.2020

Sotkamon seurakunnan arkisto – Rippikirjat 1757-1764 (IAa:5), jakso 13, sivu 13: Nuasjärvi N:o 11, Immola ; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6161503 / Viitattu 14.11.2020

Sotkamon seurakunnan arkisto – Rippikirjat 1765-1772 (IAa:6), jakso 13, sivu 13: Nuasjärvi, No 11 Immola; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6161691 / Viitattu 14.11.2020

Muut Sotkamon rippikirjat 

Juha Rädyn sukututkimus Axelin jälkipolvista

Keskustelua Axelin arvoituksesta Sukuforumilla 

Immolan talosta https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10138/45094/KAIra_1_2008_osa_2_s.167-380.pdf?sequence=3