Talousmamsellin synti

Tämä kirjoitus on ensimmäisen kerran julkaistu Suomen Sukututkimusseuran vuonna 2020 julkaisemassa antologiassa Sukutarinat 2019. Teosta voi ostaa Tiedekirjasta.

Kirkonpenkissä 

Jälleen minun oli oli mentävä kirkkoherran nuhdeltavaksi ja kirkotettavaksi. Tämä oli jo neljäs kerta, ja saisi ehkä olla viimeinen.  Ikääkin alkoi olla jo neljäkymmentä, ja olihan tämä raskasta tämä julkinen kylän silmätikkuna oleminen vuodesta toiseen. Kymmenen vuoden sisällä syntyivät kaikki lapset, kaksi poikaa ja ne kaksoset jotka sitten kuolivat heti synnyttyään  ja sitten vielä tämä pienin tyttönen. Jokaisen jälkeen oli käveltävä pappilaan ripitettäväksi, yksin ja pystypäin.

”Jos naimatoin mies salawuoteutta pitä naimattoman waimoihmisen canssa; maxacon mies sackoa kymmenen talaria ja waimo wijsi. Jos se tapahtu toisen erän; sacotettacon cahdenkertaisesti: ja colmannen kerran colmekertaisesti. Jos jocu nijn muodon horjahta neljännen erän, eli usiamman; tehkön sackoa joca erän edestä, mies cahdexankymmendä, ja nainen neljäkymmendä talaria.

Salavuoteudeksi sitä sanottiin, jos kumpikaan osapuoli ei ollut naimisissa, ja lain mukaan molemmat saivat siitä sakkoja, mies kaksinkertaisen määrän naiseen verrattuna. Jos jompikumpi oli naimisissa, kyseessä oli huoruus ja sakot paljon ankarammat. Kaksinkertaisesta huoruudesta ei enää selvittykään pelkillä sakoilla, vaan ainakin aikaisemmin siitä rankaistiin kuolemantuomiolla.

Minä olen neiti-ihminen, ruukinpatruuna Tigerstedin talousmamselli Maria Charlotta Mellin Juantehtaan ruukista. Kirkkoherra ripittää minua salavuoteudesta ja  kirkottaa sakaristossa aamulla ennen jumalanpalvelusta, onneksi ei enää julkisesti kirkonmenoissa niin kuin aikaisemmin on ollut tapana. Kirkottamisen jälkeen saan taas osallistua seurakunnan toimintaan normaalisti. 

Strömsdahlin eli Juankosken ruukki. Kuvan tekijä Kruskopf Pehr Adolf, teoksesta Zacharias Topelius 1845-52: Finland framställd i teckningar. Lähde Museovirasto.

Kylällä ei enää jaksettu ihmetellä patruunan emännöitsijän syntejä, eikä patruunankaan. Vain kirkkoherra yritti joka kerralla, mutta eihän hänkään paljon ruukinkartanon asioihin tohtinut puuttua. Sellaisesta vikinästä en jaksanut perustaa. Tämä oli minun elämäni, minun tapani olla onnellinen, eikä siinä muilla ollut paljonkaan sanan sijaa. Vilkaisin ohimennen uhkeaa olemustani peilistä, sipaisin hiukset järjestykseen ja lähdin kirkolle.

Pappi ottaa saastaisen synnyttäneen naisen takaisin kirkon helmoihin. Minun täytyy myös katua syntini, ennen kuin saan osakseni tuon armon, kun rouvien ei tarvitse. Kun kirkkoherra on antanut minulle synninpäästön salavuoteudestani, voin kirkottamisen jälkeen mennä jumalanpalvelukseen Nilsiän kirkkoon. Tässä harmaassa kirkonpenkissä saan rauhassa ajatella asioitani koko pitkän jumalanpalveluksen ajan.  Rintoja painaa, lapsenteosta on vasta kuusi viikkoa ja maitoa tulee vielä niin että röijy kastuu.

Siinä istuessa mietin, millaista äitini Maria Lovisan elämä oli Kuopiossa Suomen sodan aikoihin, kun hän sai minut, äpärätyttärensä. Äitini oli sivistyneistöä, mamselli, olihan hänen isänsä aluperin ruotsalainen maanmittari Mattias Mellin ja äiti Kuopion kappalaisen Zacharias Argillanderin Helena-tytär.  Äiti syntyi 1877, ja päästyään ripiltä hän meni hetimiten palvelukseen asessori Forströmille ja sieltä sitten maanmittari Hallin huusholliin. Äiti kertoi olleensa palveluksessa johtavan maanmittarin lesken luona, mutta joutui sieltä lähtemään melkein heti sen jälkeen, kun minä synnyin helmikuussa sotatalvena 1809. Skandalöösiä se varmaan on ollut, vaikka sodan pyörteissä monenlaista tapahtuikin.  Isästäni en ole saanut mitään tietoa, enkä paljon ole tohtinut äidiltä  tästä asiasta kyselläkään. Asia oli selvästi äidilleni arka ja kun varovasti keskustelua siihen suuntaan koetin luovia, vastasi hän suuttumalla ja sanomalla että nämä asiat ei keskenkasvuisille kuulu. 

Äitini aikaan kirkottaminen on ollut julkinen ja julma tapahtuma. 

”Salavuoteuden ja haureuden kauheaan syntiin langennut ja kirkon rangaistukseen tuomittu vaimo kutsutaan rangaistuksen jälkeen jumalanpalveluksen lopulla kirkon keskelle. Seurakunnan edessä rippi-isä tenttaa, tunnustaako vaimo vihoittaneensa jumalaa haureuden ja salavuoteuden synnillä ja katuuko tämä sitä. Katuvan puolesta rukoillaan, että tämä tästedes välttäisi kaikkea syntiä ja maailman yllytystä. Kirkkokansalle tehdään selväksi, että parannuksen tehnyt ja julkisesti ripitetty voi saada kerran anteeksi. Toisaalta seurakunnalle muistutetaan, että jumalan edessä itsensä nöyryyttänyt on saanut rangaistuksensa. ”Sen tähden ei mahda yksikään olla niin ajattelematon, että soimaa katuvaista syntistä. Joka sen tekee, hänen pitää ansaitun kurituksen ja rangaistuksen saaman.”

Äiti hakeutui sitten palvelukseen Niuvanniemen kartanoon Argillandereille, äidinpuolen sukulaisilleen. Sieltä hän sitten myöhemmin muutti kanssani Puumalaan, kun olin 4-vuotias. Puumalassa menimme isotätini leskipastorska Melartinin (syntyisin Argillander) luokse. Sukuun on aina voinut turvautua vaikeina aikoina ja meidän suvussa on autettu toisiamme. Ja hyvin äiti minut hoiti, huolehti että opin lukemaan ja laskemaan ja talousammatin vaatimat taidot. Äiti hoiti näiden sukulaisten huusholleja ja kontrahtiin kuului asunto ja ylöspito heidän luonaan. Monelle naimattomalle säätyläisnaiselle tämä oli tuttu  ja hyväksytty tapa turvata elämänsä.

Vuonna 1827, kun olin jo itsekin  kuusitoistavuotiaana naisen iässä, äitini alkoi odottaa toista aviotonta lastaan ja lähdimme Puumalasta Viipuriin, jossa hän oli palveluksessa isossa kartanossa. Tuo uusi lapsi kuitenkin kuoli ollessaan vähän yli kaksivuotias ja äiti palasi pian sen jälkeen Puumalaan vuonna 1829.  Ehkä äidistä tuntui hyvältä vaihtaa maisemaa ja olla tuntematon, niin kuin Viipurissa on mahdollista, jos haluaa kadota isompaan väkijoukkoon.

Jumalanpalvelus etenee omaa ainaista latuaan, istuminen puuduttaa ja aika tuntuu ikuisuudelta. Mietin ajankuluksi sitä, kuinka olin jo saanut palveluspaikan Viipurissa ja katsoin parhaaksi jäädä sinne äidin muuttaessa. Sen jälkeen kiertelin monessa palveluspaikassa etelässä viisi vuotta, Vehkalahdella, Jaakkimassa kihlakunnantuomari Rosenbamilla ja  Viipurissa hyvissä perheissä. Viimeksi olin palveluksessa Thesleffeillä Viipurissa Hanhijoen kartanossa, josta muutin takaisin Puumalaan 1834. Äiti asui niihin aikoihin Puumalassa leskipastorska Melartinin tyttären leskirouva Ahlstömin luona, jonne minäkin muutin. Kolme vuotta Puumalassa kului nopeasti ja sen jälkeen päätin muuttaa Kuopioon.

Ruukinkartanossa

Kuopiosta sitten tieni toi tänne pieneen Juantehtaan ruukkiyhteisöön Savon sydämessä Juankoskella syksyllä 1838, ruukinkartanoon emännöitsijäksi. Tai Strömsdahlista me puhuimme, kun patruunan perheen kotikieli oli ruotsi. Täälläkin oli vähän niin kuin sukua, sillä ruukkia olivat muiden mukana perustamassa sekä äidinäidin isä että isoisä, Zacharias ja Henrik Argillander. Minun tehtäväni oli hoitaa ruukinpatruunan taloutta rouva patrunessan oikeana kätenä. Tullessani tänne olin jo 29-vuotias, yli soveliaan naimaiän ja jäämässä vanhaksipiiaksi. 

Juantehtaan Ruukinkartano Patruunanmäellä 2006. Kuvaaja Soile Tirilä. Lähde Museovirasto.

Jo muutaman kuukauden kuluttua tänne tulostani huomasin kauhukseni odottavani lasta. Se oli poika, Axel Gustav, joka syntyi syksyllä 1839, ja jos jälkipolvet joskus hänen isäänsä pohtivat, niin jotain voivat kai päätellä siitä, että Kuopioon lähtiessään poika otti käyttöön ruukin inspehtoorin Almqwistin sukunimen.  Vanhempi patruuna Tigestedt muutti Juankoskelta Kuopioon 1851 ja otti 12-vuotiaan Akselin mukaan pikkurengiksi kauppakartanoonsa.

Kyllähän siitä kylässä ja ruukilla kohoteltiin kulmia ja olkapäitä hämmästyksestä, kun asia alkoi minusta näkyä. Onneksi ruukinkartanon rouva oli elämää ymmärtävä ja laajasydäminen nainen, tuntui että hän arvosti minun työtäni. Sain tehdä työtä melkein lapsen syntymään asti ja pojan synnyttyä jäädä kartanoon jatkamaan talousmamsellin työssä. Sinne se poika sitten solahti osaksi muun palveluskunnan lapsilaumaa.

Kolme vuotta myöhemmin joulupäivänä syntyivät kaksoset, tyttö ja poika, niin pienet, hengissä vain vaivoin ja kuolivat jo muutaman tunnin vanhoina. Lapsenpäästäjä tokaisi vain ”parempi niin”, mutta mitäs se siitä tiesi? Rakkaita olisivat olleet minulle nämäkin vaan en heitä saanut pitää. 

Kahden vuoden kuluttua syntyi sitten poika August Erhardt ja siitä vielä kolmen vuoden päästä kaunis tyttöseni Klara Aleksandra. 

Joka kerran pappi kysyi kuka lasten isä oli. Joka kerta vaikenin enkä halunnut vastata. Mitäpä olisinkaan vastannut? Lain mukaan naisen ei ole pakko kertoa lapsen isää. Ihmisillä oli omat epäilynsä, milloin veikkailtiin inspehtooria, milloin vanhempaa patruunaa, milloin patruunan poikaa, milloin ketäkin. Minulla on salaisuuteni ja syyni olla vaiti niin kuin lasteni isälläkin, eivätkä ne muille kuulu. Loppujen lopuksi häpeä lankeaa aina naisen osaksi, yksin kannettavaksi, vaikka miehellä kuinka olisi hyvät aikeet. Lapsenruokon maksut olen sopinut yksityisesti, en niitäkään asioita halunnut oikeudessa leviteltävän.

Ihana paikka Juankoski on asua, isossa kauniissa talossa korkealla mäellä virran rannalla. Vanha patruuna Tigestedt oli rakennuttanut ruukinkartanon, Patruunanpytingiksi kutsutun, ja siihen liittyvän puutarhan. Kartanon ympärille perustettin puisto ja muotopuutarha, joka toimi mallipuutarhana alueen asukkaille. Me palveluskunta tietysti asuimme sivurakennuksissa ja  ullakkokerroksessa, jossa minulla taloudenhoitajana oli ihan kunnon kokoiset huoneet, joiden ikkunasta oli näkymä koskelle päin.

Juantehtaan ruukki tuotti rautaa järvimalmista ja sitä oli kuulemma vaikea saada voitolliseksi, koska raudan ja hiilen saamisessa oli vaikeuksia, sillä paikalliset eivät hyväksyneet ruukin toimintaa ja hiilen polttoa heidän kaskimailtaan. Aiemman patruuna Ekholmin kanssa kyläläisten välit menivät aikaisemmin niin hankauksiin, että kyläläiset tämän murhasivat, rauha hänen sielulleen. Tämä Ekholmin vaimokin oli Tigestedtin sukulaisia.

Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa kun vanha patruuna myi ruukin ensin pojalleen ja tämä sitten 1851 eräälle venäläiselle hovineuvoksettarelle.  Kun vanha patruuna muutti Kuopioon, rouva jäi vielä joksikin aikaa asumaan kartanoon, mutta sitten mekin muutimme. Kun  vanha patruuna joulun alla 1853 kuoli Kuopiossa, muutimme seuraavana vuonna Pieksämäelle Pyhityn Meijerhofiin patrunessan leskirouva Collinin kanssa. Sielläkin olin hushållerskana. Meijerhofin kartano oli vanhan patruunan lapsuudenkoti, jota nyt isännöi nuori patruuna, vanhan patruunan poika. Poika asui myös Kokemäellä Gustafsvikissä, jossa myöhemmin jatkoin palvelustani viisi vuotta, kunnes muutin sieltä Klara-tyttäreni kanssa 1866 Helsinkiin. Leskirouva Collin muutti Helsinkiin samoihin aikoihin, vaikkakin kuoli aivan pian muuton jälkeen. Sieltä hän oli kotoisinkin, ja siellä asui nyt leskirouvan poika, nuori patruuna, joka oli oli valtiopäivämiehenä 1860-luvulla useita kertoja.

Minut ja lapset leskipatrunessa onneksi otti mukaansa Juantehtaalta. Mihin minä muualle olisin päässytkään, kolmen alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa, joista ei vielä paljon apua työnteossa ollut. Elämänkulkuni kietoutui tiukasti tämän perheen vaiheisiin.

Helsingissä 

Kun muutin  Klaran kanssa Helsinkiin olin jo 57-vuotias. Klara meni täällä naimisiin kondiittori Grönholmin kanssa ja sai yhden pojan, ennen kuin leipuri kuuden aviovuoden jälkeen kuoli ja Klarasta tuli leski. Myös poikani August Erhardt muutti Helsinkiin. Vanhimmassa pojassani Axel Gustafissa oli vähän samaa kiertolaisverta kuin minussakin. Ensin hän asui Kuopiossa vanhan patruunan kaupparenkinä, muutti sieltä Pieksämäelle Pyhittyyn ja sieltä Petäjävedelle, jossa hän sitten myös kuoli, vain 18-vuotiaana.

Olen seurannut Juantehtaan ruukinpatruuna Adolf Wilhelm Tigerstedin, hänen vaimonsa Maria Gustava Collinin sekä pojan Gustaf Adolf Fredrik Tigerstedin, rouvansa  Katarina Fredrika Schildin ja heidän lastensa elämää lähietäisyydeltä, mutta silti kuin näkymättömän väliverhon takaa, joka erottaa heidät, paremman väen, meistä palveluskunnasta. Näihin vuosikymmeniin mahtui perheessä monia iloja ja suruja, joissa sain olla mukana. Patruunan perheessä työtäni emännöitsijänä arvostettiin ja muuhun ei kiinnitetty liikaa kiusallista huomiota.

Vaikka kirkkoherra kirjoihinsa merkitsikin minut Mademoiselleksi, samaan aikaan nimeeni liitettiin tuo halventava lisäys Qp, Qvinsperson, naisenpuoli, häpäisty nainen ja  sitä myötä lapseni olivat kaikki kirkon kirjoissa äpäriä. Se leima seuraisi heitä koko elämän.

Kaikesta huolimatta olen yrittänyt elämääni elää pystypäin, vaikka ei se helppo elämä ole ollut. Monet ovat arvostelleet, selän takana puhujia on riittänyt ja tarkkaan on elämääni reposteltu ulkopuolisten toimesta. Mutta itse olen valintani tehnyt ja niistä kantanut vastuun. Isättömät lapseni ovat kasvaneet kunnon kansalaisiksi ja ovat riittävän vahvoja tekemään omat valintansa ja kulkemaan omat polkunsa. Nyt elämäni ehtoolla täällä Helsingissä katson taaksepäin ja huomaan, että elämä on kuitenkin ollut minulle runsas, hyvä ja armollinen, vaikka avioliiton satamaan ja tavallisen elämän suojaan en saanutkaan asettua. 

Lainaukset: 

Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/kktk/lait/1734/l175920.html

”Waimoin kirkkoon ottamisesta”. https://shl.fi/2018/01/01/waimoin-kirkkoon-ottamisesta/

Lähteitä: Nilsiän seurakunnan rippikirjat, kastettujen luettelot, lastenkirjat, haudatut. Lisäksi mm. Kuopion kaupunkiseurakunnan, Kokemäen seurakunnan, Pieksämäen maaseurakunnan, Viipurin maaseurakunnan ja useiden muiden seurakuntien kirkonkirjat.

Tigerstedtin vaiheita sivuaa Kaisa Kyläkosken Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit -kirja, josta osia Google Booksissa . Tigerstedtien vaiheista tietoja myös Kaisa Kyläkosken blogissa Sukututkijan loppuvuosi

Anni Lehtosen vaikea elämä

Tutkijakollega vinkkasi joulun ajan lukemiseksi Tiina Sepän julkaisun ”Kohtaamisia menneen kanssa. Tutkimus kansanrunousaineistojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista.” Teoksen yhtenä keskeisenä tarkastelukohteena on  kansanperinteen kerääjän Samuli Paulaharjun ja vuonnislaisen Anni Lehtosen vuosia jatkunut yhteistyö, jonka tuloksena Paulaharju luovutti Suomalaisen Kirjallisuuden seuralle merkittävän ja laajan aineiston.  Ajattelin välipäivien hommana naputella pienen elämänkerran tästä Annista, jatkoksi Vuonnisen seudun runohahmoille Pekka Kettuselle ja Vaassila Kieleväiselle.

Anni Lehtonen kuvattuna 1915. Kuva Samuli Paulaharju. Alkuperäinen kuva on mustavalkoinen, väritetty MyHeritage palvelussa.

Paulaharju  (1875-1944) oli oululainen kansakoulunopettaja, puuseppä, kansanperinteen keräilijä ja kirjailija. Päivätyössään hän oli puutyön opettaja Oulun kuuromykkäin koulussa, mutta loma-aikoina hän keräsi suuren määrän kansanperinnettä eri puolilta Suomea ja sen lähialueita, sekä julkaisi sitä laajasti.

Samuli Paulaharju rajaretkellä 1910. Kuva J.H. Luoma. Lähde: Museovirasto.

Vuonna 1909 Paulaharju törmäsi sattumalta kotikaupungissaan Oulussa kahteen vienalaiseen naiseen, jotka kysyivät tietä johonkin taloon. Kävi ilmi, että naiset osasivat monenlaista suullista perinnettä ja näin herättivät kerääjän mielenkiinnon. Naiset olivat Anni Lehtonen ja  Matro Lehtonen (Sepällä virheellisesti Moarie), jotka eivät olleet sukua toisilleen. Naiset olivat lähteneet vaikeiden taloudellisten aikojen takia kotiseuduiltaan etsimään elantoa itselleen ja perheilleen. 

Keräysyhteistyö Lehtosen ja Paulaharjun välillä jatkui tästä ensikohtaamisesta 7 vuotta. Viimeisen kerran he olivat yhteydessä kirjeiden välityksellä 1923. Tänä aikana kirjattiin talteen lähes tuhat kalevalamittaista runoa ja loitsua, parisataa itkuvirttä sekä paljon tarinoita, sananlaskuja ja muuta aineistoa.  Paulaharju myös vieraili keräysmatkalla Vuonnisessa vuonna 1915.

Anni (kirkonkirjoissa Anna) Lehtonen os. Karjalainen syntyi 1866 Vuonnisessa. Hänen isänsä oli Siitari (Sidor) Simananpoika Karjalainen eli Bogdanov, Vaassila Karjalaisen pojanpoika ja äitinsä Okahvi (Agafia) Vasilintytär Malinen, runonlaulaja Ontrei Malisen pojantytär, jota kutsuttiin Haapakuotkuen Okahviksi. Anni oli samalla Maria Runtin ja Pietari Kettusen tyttären tyttären tytär, sillä Okahvin äiti oli omaa sukua Kettunen. Annissa yhdistyi siis ainakin kolmen runonlaulajasuvun geenit.

Kuvan lähde Laaksonen 1995, kuvaaja Samuli Paulaharju 1915. Okahvie on kuvassa 85-vuotias.

Anni on kertonut oppineensa ensimmäiset runonsa kolmivuotiaana eräissä häissä äitinsä sylissä istuessaan, mikä todistaa harvinaista ja suurta lahjakkuutta. Paulaharju löysi Annin kuitenkin vasta tämän ollessa 46-vuotias, ja sitä ennen Annin elämässä oli ehtinyt tapahtua jo paljon.

Vuonna 1890 heinäkuussa Anni vihittiin Vuonnisessa avioon Kliimo (Kliment) Ivaninpoika Lettijevin eli Lehtosen kanssa. Kliimo oli s. 1865 Vuonnnisessa. Pariskunta asui Vuonnisen Saaressa, joka oli kylän pohjoisosassa oleva Ylä-Kuittijärven saari, osittain kannaksen kautta yhteydessä mantereseen. Talo lienee ollut Annin isoisän Siitari Bogdanovin talo, sillä Paulaharjun kirjassa sivulla 224 mainitaan: ”Okahvie oli mennyt 20-vuotiaana naimisiin Tsiitari Bokdanov-nimiselle miehelle Vuonnisen Saarelle.”

Kuvan lähde Laaksonen 1995. Kuvaaja Samuli Paulaharju 1915.

Annin ja Kliimon perheeseen syntyi 6 lasta: Jyrki eli Georg 1891, Moarie eli Maria 1895, Poahkomie (Pahom) 1897, Anni 1900, Olga 1902 ja Jaakko 1905.

”Elämä ei ollut hemmotellut Annia. Jo nuorena hän oli joutunut hankkimaan ruokansa kerjuulla ja kalanpyynnillä. Naimisiin menokaan vuonnislaisen Kliimo Lettijeffin kanssa ei tuonut naiselle helpotusta: lapsia syntyi toinen toisensa jälkeen. Lehmänkantturasta oli vähän apua noin suuren perheen ylläpitämiseksi. Perhe asui mökkipahasssa Saarenkannaksella. Ja kun perheenpää kuoli, Anni jäi kuuden lapsen kanssa. Hänen piti kuljeksia Muurmannin rautateillä ja Suomen maalla työn ja jonkinlaisten tulojen haussa. Hän pesi pyykkiä, hoiti karjaa ja piti huolta rikkaiden isäntien taloudesta. Matkoiltaan hän aina kiirehti kotia talvikelillä kelkkaa vetäen, kelkassa tienaamansa hyvyset. (Šahtarina 1986).

Vuonna 1906 Vuonniseenkin levisi ”jumalantauti” eli lavantauti, johon sekä Anni että Kliimo sairastuivat. Kun Anni alkoi tointua taudistaan, kerrottiin hänelle Kliimon ”maanneen jo viikon kalmismailla”.  Anni jäi näin ollen suuren lapsikatraan yksinhuoltajaksi.

Kuva Tiina Sepän julkaisusta, kuvaaja Samuli Paulaharju 1915. Kuvasta puuttuu vanhin poika Jyrki.

Tiedot siitä, oliko lapsia 5 vai 6, ovat ristiriitaisia. Kirjassa Syntymä lapsuus kuolema (Laaksonen 1995, 21) on myös yllä oleva kuva vuodelta 1915, jossa ovat 5 muuta lasta ja maininta että Jyrki-poika oli kuollut pienenä. Tämä Jyrkin kuolema on kuitenkin ristiriitainen, sillä  1900 rippikirjassa Jyrki on elossa 9-vuotiaana ja vielä vuoden 1910 Vuonnisen rippikirjassa mainitaan Anni Lehtosen perheessä 19-vuotias Georg-poika ja tämän lisäksi 5 muuta lasta. Georgi Klimentiev Lettijev mainitaan lisäksi  luettelossa Vuokkiniemen kunnan sotilaista 1921-22, jolloin Georgi oli 31-vuotias. Myös Šahtarina kertoo artikkelissaan v. 1986 Annin jääneen yksinhuoltajaksi kuudelle lapselle. Samoin Seppä 2015,166 siteeraa Paulaharjua, kun tämä tallentaa Lehtoselta itkua ”aviomiestä hautaan saatellessa”: ”Anni Lehtoni, jolta itseltä mies oli kuollut 5 v takaperin ja 6 lasta jätti jälkeensä, ei jaksanut itkulta enempää.” Seppä kuvaa s. 66 Paulaharjun muistiinpanoja 1930-luvulta, jossa mainitaan ”Kliimon olleen kuollessaan 35-vuotias. Lapset tulivat Suomeen 1922 ja heistä vanhin kuoli Suomessa”. Tällä perusteella arvioin, että tämä Jyrki ei kuollut pienenä vaan ehkä Suomessa tai myöhemmin Karjalassa.

Perheen taloudellinen tilanne oli isän kuoltua niin heikko, että äidin täytyi lähteä talvisin mierontielle etsimään elantoa perheelleen. Anni tuli syksyisin Vienasta Ouluun viimeisten tervaveneiden mukana Hyrynsalmen reittiä Kiehimän suuhun, sieltä Oulujärven rantoja seuraillen Vaalaan ja Oulujoen koskia laskeskellen Ouluun. Hän pesi pyykkiä, kantoi tiiliä, kerjäsi elantoaan, teki mitä osasi ja mitä tarvittiin. Keväällä huhtikuussa Anni lähti Oulusta kelkkaa vetäen viimeisten keväthankien aikana. Kelkkaan mahtui talvikauden säästöillä hankitut tavarat ja rouvilta saatu vaateapu. Jos hän vieraili sukulaistensa luona Ylikiimingissä, hän kulki sieltä Puolangan ja Suomussalmen alueen kautta Vuonniseen. Hän kulki myös pidempää reittiä Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon kautta. 

Paulaharjun käydessä Vuonnisessa 1915 hän kuvaa Annin kotia: ”Tavataankin kylän kujasia kierrellessä Annin asunto. Se on vain pikkuinen harmaja mökki, lautakatto. Siinä on ainoastaan pieni pirtti ja sintsi sekä sintsin sivussa pikkuruinen kamari kornitsana. Pihamaan vieressä läävä ja lato. Ja tuonempana kalavesi, Kuittijärven lahti.”

Anni löysi uudeksi puolisoksi Hotatta (Feodot) Ivanov Malisen s. 1867 Vuonnisessa. Pari avioitui vuoden 1921 tienoilla. Hotatta oli myöskin leski, ensimmäisen vaimonsa kuoltua 1918. Perheeseen oli syntynyt 8 lasta vuosien 1898 ja 1918 välillä, joista 1 kuoli aivan pienenä. Melkoinen uusioperhe siis Hotatalla ja Annilla, vaikka vanhimmat lapset olivatkin jo isoja.  Hotatta oli Annille kaukaista sukua, sillä Hotatta oli Ontrei Malisen pojanpojanpoika. 

Hotatta Malisen kuva Darja Šahtarinan artikkelista.

Vuonnislainen Darja Šahtarina s. 1922 tunsi Jyrkisen Hotatan, kuten Hotattaa nimitettiin ja tämä perheen henkilökohtaisesti. ”Hotatta oli keskikokoinen tuuheapartainen ukkeli. Hän oli hyvin lempeä ja hyväntahtoinen. Miehen elämä ei ollut helppoa. Vissiinkin siksi hän sääli kaikkia, jos kenelle sattui jokin vastoinkäyminen. ”Voi poloista poikaa” hän säälitteli.

”Hotatalla oli seitsemän lasta – neljä poikaa ja kolme tyttöä. Vuonna 1918 miestä kohtasi suuri onnettomuus: kuoli hänen vaimonsa – Timosen Matro [tämä vaimon nimi on väärä tieto, sillä metrikoiden vihkimerkinnän ja lasten kastemerkintöjen mukaan Hotatan puoliso oli Marina Ivanova Korkkonen]. Kolme vuotta hän kasvatti lapsijoukkoa yksinään, oli talossa isäntänä sekä emäntänä. Vanhempien lasten turvin tultiin jotenkuten toimeen kotiaskareissa. Sitten Hotatta meni naimisiin omakyläläisen Anni Lehtosen kanssa, joka oli myös leski ja kuuden lapsen äiti. ”Ja niin myö, kaksi leskie, vänäytymä yhteh”, mies usein kertoili. (Šahtarina 1986, 102-103.)

Vuoden 1922 vienankarjalaisten pakolaisaallon mukana myös Anni Lehtosen ja Hotatta Malisen perhe lähti Suomeen ja päätyi Puolangalle. Hotatan perhe on tullut Puolangalle 1.2.1922, mukana Hotatan kolme nuorinta lasta, Teppo 4 v, Siiri 11 v ja Hilvana 13 v. Myös vanhempia lapsia tuli mukana, sillä Hotatan vanhin poika Aleksei s. 1898 jäi asumaan Puolangalle, jossa avioitui ja suku jatkuu edelleen. Samoin Paahkomien 5-henkinen perhe mainitaan tulleen 1.3. Kajaaniin, mutta hän palasi Karjalaan. Muista lapsista on vain vähän tietoja toistaiseksi.

Anni Lehtosen ja Kliimon lapsia:

• Jyrki s. 17.3.1891, kts. yllä
• Maria s. 15.6.1895
• Pahom, s. 15.5.1897. Rekisteröity perheineen Suomessa pakolaisena 1922 (VPAK arkisto, pakolaisluettelot). Perheessä yht. 5 henkilöä. Palasi Karjalaan, opiskeli myöhemmin eläinlääkäriksi ja muutti Vuonnisesta Akonlahteen.
• Anni, s. 28.3.1900. Puoliso, lapsia ja lapsenlapsia
• Olga s. 12.11.1902
• Jaakko s. 9.4.1905. Mainitaan Vuonnisessa vielä 1947.

Hotatta Malisen ja Marina Korkkosen lapsia:

• Aleksei s. 14.5.1898, tuli pakolaisena 1922 Puolangalle, jossa avioitui ja perusti perheen.
• Efim, s. 12.3.1899 ja kuoli 1-vuotiaana.
• Marfa (Marppa) s. 7.2.1902
• Sandra (Aleksandra) s. 13.3.1904, kuoli sodan aikana noin 1940-1945.
• Vasili s. 2.3.1906, kuoli Vuonnisessa 1938. Vaimo ja kaksi lasta.
• Hilvana (Savastian) s. 1909. Kuoli ”sodan edellä” Pirttilahdessa.
• Siiri s. 1911, k. 1949, puoliso Vasili Matvejev Uhtualla, 3 lasta.
• Teppo, s. 1918 ja kuoli ennen talvisotaa.

Anni ja Hotatta sekä osa lapsista palasivat Karjalaan aivan vuoden 1925 lopussa. Luettelo Kainuun Rajavartioston alueen (Suomussalmen Raatteen) kautta Vienan-Karjalaan palanneista amnestian saaneista pakolaisista kertoo: 

• 188. Feodor Malinen, tilallinen. Synt. 1865, Karjalassa kotipaikka Vuokkiniemi, Vuonninen, Saapunut Suomeen 1922. Olinpaikat – ja ajat Suomessa ollessaan: Puolanka kk., mukana alaikäisiä lapsia 3, rajan yli meno päivämäärä 30/12.25. Mukana 1 hevonen, taloustavaraa ja pitovaatteita.

• 189. Anni Malinen, tilallisen vaimo. Synt. 1867, Karjalassa kotipaikka Vuokkiniemi, Vuonninen, Suomeen 1922. Olinpaikat – ja ajat Suomessa ollessaan: Puolanka kk., rajan yli meno päivämäärä 30/12.25.

Kummankaan aikuisten lasten paluusta ei tässä asiakirjassa ole mainintaa vaikka tiedetään esimerkiksi Paahkomien oleskeleen Kainuussa. 

Annin ja Hotatan elämä päättyi evakkomatkalla Arkangelissa. Šahtarina kirjoittaa: ”Raskas elämä oli jättänyt naiseen jälkensä: viimeisinä vuosinaan Anni valitti päänsärkyä. Hän kuoli kesällä vuonna 1943 ollessaan evakkomatkalla Arkangelin alueen Vilegotskin piirissä [Kataraihan kylässä]. Samalla matkalla sammui myös mainion runotaiturin Hotatta Malisen elämä. Hän kuoli joulukuussa vuonna 1942.

Annin, Kliimon ja Hotatan suku jatkuu ainakin lapsenlapsissa ja näiden jälkeläisissä Puolangalla sekä Vienassa Uhtualla, Kepalla ja Luusalmessa.

Olen Anni Lehtoselle sukua sekä Lettijevien, Malisten että Kettusten kautta. Hän oli isoäitini äidin pikkuserkku.

Lähteet: 

Laaksonen Pekka (toim. ) 1995. Paulaharju Samuli: Syntymä, lapsuus ja kuolema. Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden seura.

Šahtarina Darja 1986. Runokylä Vuonninen. Punalippu myöh. Carelia n:o 1/1986, s. 102-103. http://www.voinitsa.ru/pages/lng1/art97.aspx

Seppä Tiina 2015: Kohtaamisia menneen kanssa. Tutkimus kansanrunousainestojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista. Kultaneito XVI. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura 2015. https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/20142/urn_nbn_fi_uef-20180980.pdf?sequence=1&isAllowed=y’

Vuonnisen rippikirjat 1900 ja 1910 sekä metrikkakirjat eri vuosilta. 

Vaassila Kieleväinen, Vuonnisen runoniekka ja tietäjä-noita

Eräässä Vienan sukuihin liittyvässä Facebookin keskusteluryhmässä oli juttua Vaassila Kieleväisestä  ja ajattelin että jatkan täällä blogissa aiheesta. Täällähän on jo artikkeli eräästä toisesta vienalaisesta runonlaulajasta, Tsena-Pekasta, ja täydennystä voisi jatkossa olla tulossa myös esimerkiksi Ontrei Malisesta ja Anni Lehtosesta. Nämä kaikki henkilöt liittyvät jollain tapaa myös omiin juuriini Vienassa, Vuonnisen kylässä ja Vuokkiniemen alueella.

Vaassila Kieleväisen muistiinmerkitseminen runonlaulun aikakirjoihin sai alkunsa siitä, kun Elias Lönnrot meni häntä tapaamaan keräysmatkallaan Vuonnisessa vuonna 1833. Lönnrot oli ensin mennyt tapaamaan Ontrei Malista, mutta Ontreilla oli kiire nuotanvetoon ja hän ohjasi Lönnrotin Kieleväisen pakeille Kyläsalmen toiselle puolella Teppananniemelle. Lönnrotin sanotaan saaneen Vaassilalta talteen Väinämöisen uroteot yhdessä jatkossa ja näin oivaltaneen tulevan Kalevalan perusrakenteen. 

Lönnrot kuvaa kohtaamista seuraavasti:  “Mutta illalla, Ontrein [Malinen] mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan [Kieleväinen] luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tiennyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unhottanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan”.

Vaassilasta ei ole olemassa kuvaa, mutta edustakoon tämä Thérèse Bonneyn 1939 ottama kuva nimeämättömästä runonlaulajasta näkemystäni hänestä. Kuva on peräisin Museoviraston Historian kuvakokoelmasta.

Lönnrotin lisäksi Kieleväistä ovat käyneet tapaamassa J.F. Cajan vuonna 1836 ja Matthias Aleksanteri Castrén 1839. Castrén sai häneltä talteen erityisesti loitsuja sekä taikoja koskevaa tietoja. Kieleväisen maine tietäjänä olikin huomattava, sen tiedetään kestäneen 1800-luvun lopulle saakka. Vaassilan tietäjäntaidoista Castrén kertoo matkakertomuksessaan, että hän sai Vuonnisessa nähdä jokseenkin täydellisen kokoelman taikomisessa käytettäviä välikappaleita. Kokoelman omisti seudun kuuluisin noita, Kieleväinen, joka tutkijalle ilmaisi “joukon erikoisia taikakeinoja omituisine taikatemppuineen ja erittäin lyhyine loitsuineen”. 

Olen yhdessä sukututkija Sari Karjalaisen (ent. Heimonen) kanssa tutkinut Vaassilan sukujuuria. Nämä tiedot on julkaistu Karjalan Heimo-lehdessä 11-12/ 2015 artikkelissa ”Pitäy tietyä omat juuret – Vaassila Kieleväisen sukujuuria etsimässä”.

Käytäessä läpi Vienan Karjalan Vuonnisen verorevisioita, rippikirjoja ja metrikkakirjoja havaitsimme, että Vaassila eli Vasili oli Stepan Anisimov Kieleväisen poika. Vaassilan yhteydessä mainitaan silloin tällöin, että hänen isänsä nimi olisi Ignatta. Tämän tiedon alkuperä lienee kerääjille annetuissa tiedoissa, mutta sen painoarvoa kyseenalaistaa se, että Vaassila mainitaan useassa kohdin muistiltaan heikentyneeksi, ja on täysin mahdollista että tieto on alunperin muistettu tai myöhemmin toistettu väärin. “Kielöväini Vaassila, Iknatan poika, oli tuo ukko, – itse asiassa suuren ikänsä vuoksi jo hämärästi tapaileva vanhus”, kirjoittaa Lönnrot. Tällaisiin muistitiedon oikeellisuusongelmiin törmää sukututkimuksessa usein. 

Vuonnisessa oli 1782 verorevision mukaan vain yksi Ignat-niminen talonpoika, patronyymiltään Sergejev joka oli tuolloin 35-vuotias ja naimisissa vuonnislaisen 41-vuotiaan Akilina Fedorovan kanssa. Tälle parille ei ole 1762 tai 1782 kirjaan merkitty lainkaan lapsia.  1795 revisiossa mainitaan Ignat Sergejevin vaimon kuolleen ja Ignatan itsensä menneen tuntemattomaan paikkaan. Tässä kirjassa hänelle mainitaan kyllä poika Vasili, iältään tuolloin 9 v (s. 1786) ja tämän kaksi sisarta.  Tämän perheen lasten ikätiedoissa on jostain syystä isoja ristiriitoja vuoden 1793 rippikirjan ja 1795 verorevision välillä. Tämä Ignat on kuitenkin tutkitusti suvultaan Lettijev.

Vaassilan oikea isän nimi tulee selkeästi esiin artikkelin ilmestymisen jälkeen käyttöön saaduissa uusissa lähdeaineistoissa. Vuoden 1795 revisiossa ei Stepan Anisimovilla mainita Vasili-nimistä poikaa (erityisesti poikien puuttuminen ei ole kovin poikkeuksellista alueen verokirjoissa, sillä joskus poikalapsia piiloteltiin kirjoista tai heidän ikänsä muutettiin, jotta vältettäisiin heidän joutumisensa Venäjän 25-vuotiseen sotapalvelukseen), mutta pari vuotta aikaisemmin vuoden 1793 rippikirjassa perheessä mainitaan kuitenkin 23-vuotias Vasili, joka ei ole vielä naimisissa.

Vuonnisen verorevisiossa 1811 Kieleväisten joukossa mainitaan noin 1774 syntynyt Vasili Stepanov, iältään 37 vuotta, jolla on 14-vuotias poika Melentei (s. 1797).  1816 revisio Vuonnisessa mainitsee poissa olevan Vasili Stepanov Kelevajevin [Kieleväisen), joka oli edellisessä revisiossa 1811  iältään 37 vuotta ja tämän pojan Melentein, joka oli 14 vuotta vuonna 1811 ja 18 v. vuonna 1816.  Mainitaan myös toinen poika  Samson, joka jäi merkitsemättä edelliseen revisioon ja oli nyt 16-vuotias. Lisäksi perheessä oli tytär Maria 13 vuotta ja Natalia 8 vuotta, mutta Vaassilan vaimoa ei tässä ole merkitty; hän oli ilmeisesti kuollut.

Vaassila Kieleväisellä eli  Vasili Stepanov Kelevajevilla (s. n. 1774 ja k. välillä 1839-1850) oli kaksi vaimoa ja ainakin 8 lasta. Näistä 4 ensimmäistä ovat nimeltä tuntemattomalle ensimmäiselle vaimolle, joka kuoli ennen vuotta 1816. Neljä jälkimmäistä lasta ovat Vaassilan 2. puolisolle Tatjana Dmitrievalle, joka oli s.n. 1778-83 ja oli elossa vielä vuonna 1850 ollen tuolloin 73-vuotias. Vaassila itse ei enää ollut elossa 1850. Tatjana oli todennäköisesti suvultaan Malinen. 

Ensimmäisestä aviosta, joka on solmittu vuoden 1793 jälkeen, ovat lapset Melentei s.n. 1797, Amos (osassa lähteitä nimellä Samson) s.n. 1800, Maria s. 1803, ja Natalia s. 1808. Toisen avion lapset ovat Kozma s.n. 1816, Feodor 1817, Ivan 1818 ja Maria 1820. Lapsia voi olla enemmänkin, sillä osa on voinut kuolla pieninä. 

Vaassila Kieleväisellä on jälkipolvia melkoinen määrä. Melentei Vasilinpojalla oli nimeltä tuntemattoman puolisonsa kanssa ainakin kolme lasta, joista poika Mironalla oli kahden eri vaimon kanssa yhteensä ainakin 8 lasta. Amoksella ja hänen vaimollaan Anna Sergejevalla oli ainakin 6 lasta. Vanhempi Maria avioitui Mina Mihailov Malisen kanssa ja pari sai 10 lasta. Natalian puoliso oli Jehrimä Hilipänpoika Karjalainen-Bogdanov ja parilla oli lapsia  7 kpl.

Toisen avion lapsista Kosma eli vain 4-vuotiaaksi ja Feodor kuoli 22-vuotiaana ilman perhettä vuonna 1839. Nuorempi Maria kuoli 1-vuotiaana. Toisen avion lapsista Vaassilan suku jatkuu siis vain Ivanin jälkeläisissä. Ivanilla oli kaksi vaimoa joiden kanssa hän sai yhteensä 10 lasta. Ivanin ensimmäinen vaimo oli Akilina Vasiljeva Korkoeva Vuonnisesta ja toinen Agafia Ignatantytär Kollijeva Pistojärven Tiirosta.

Vaassilan kivi Vuonnisen Teppananniemellä, tekijä kuvanveistäjä Martti Aiha. Kuva kirjoittajan ottama 2015.

Vuonniseen on vuonna 1995 pystytetty muistokivi lähelle sitä paikkaa, jossa Vaassilan talo on ollut. Muistomerkin on suunnitellut kuvanveistäjä Martti Aiha, itsekin Kieleväisen sukua, Melentei Vasilinpojan haaraa. Itse olen vanhemman Maria Vasilintyttären haaraa. Kaikkien Vasilin / Vaassilan lasten haarojen jälkeläisiä asuu nykyisin myös Suomessa, osa on muuttanut Ruotsiinkin. Osa jälkeläisistä jäi tietysti myös Karjalaan. Minulla on tietokannassa lähes 300 Vaassilan jälkeläistä, vaikka olen tutkinut vain murto-osan sukuhaaroista. Kokonaisuudessaan jälkeläisten määrä nousee tästä vielä erittäin selvästi eli melkoisen sukukunnan kantatuatto oli tämä runonlaulaja-tietäjä Vaassila. 

Lähteet:

Niemi A. R. 1921 Vienan läänin runonlaulajat ja tietäjät. Suomalaisen Kirjallisuuden seura. https://www.finlit.fi/sites/default/files/mediafiles/i4_runonlaulajat.pdf

Heimonen Sari – Rajander-Juusti Ritva 2015. Pitäy tietyä omat juuret – Vaassila Kieleväisen sukujuuria etsimässä. Artikkeli Karjalan Heimo-lehdessä 11-12 / 2015.

Vuokkiniemen volostin Vuonnisen kylän verorevisiot 1762, 1782, 1795, 1811, 1816, 1834-50. Transskriptiot  vuosista 1795 ja 1816 sekä käännökset  1762 ja 1782 kirjoista löytyvät Karjalan Sivistysseuran Sampo-palvelusta http://www.karjalansivistysseura.fi/sampo/ ja vuodet 1811 ja 1834-50 Familysearch-palvelusta.

Vuonnisen rippikirja 1793.