Tämä kirjoitus on ensimmäisen kerran julkaistu Suomen Sukututkimusseuran vuonna 2020 julkaisemassa antologiassa Sukutarinat 2019. Teosta voi ostaa Tiedekirjasta.
Kirkonpenkissä
Jälleen minun oli oli mentävä kirkkoherran nuhdeltavaksi ja kirkotettavaksi. Tämä oli jo neljäs kerta, ja saisi ehkä olla viimeinen. Ikääkin alkoi olla jo neljäkymmentä, ja olihan tämä raskasta tämä julkinen kylän silmätikkuna oleminen vuodesta toiseen. Kymmenen vuoden sisällä syntyivät kaikki lapset, kaksi poikaa ja ne kaksoset jotka sitten kuolivat heti synnyttyään ja sitten vielä tämä pienin tyttönen. Jokaisen jälkeen oli käveltävä pappilaan ripitettäväksi, yksin ja pystypäin.
”Jos naimatoin mies salawuoteutta pitä naimattoman waimoihmisen canssa; maxacon mies sackoa kymmenen talaria ja waimo wijsi. Jos se tapahtu toisen erän; sacotettacon cahdenkertaisesti: ja colmannen kerran colmekertaisesti. Jos jocu nijn muodon horjahta neljännen erän, eli usiamman; tehkön sackoa joca erän edestä, mies cahdexankymmendä, ja nainen neljäkymmendä talaria.
Salavuoteudeksi sitä sanottiin, jos kumpikaan osapuoli ei ollut naimisissa, ja lain mukaan molemmat saivat siitä sakkoja, mies kaksinkertaisen määrän naiseen verrattuna. Jos jompikumpi oli naimisissa, kyseessä oli huoruus ja sakot paljon ankarammat. Kaksinkertaisesta huoruudesta ei enää selvittykään pelkillä sakoilla, vaan ainakin aikaisemmin siitä rankaistiin kuolemantuomiolla.
Minä olen neiti-ihminen, ruukinpatruuna Tigerstedin talousmamselli Maria Charlotta Mellin Juantehtaan ruukista. Kirkkoherra ripittää minua salavuoteudesta ja kirkottaa sakaristossa aamulla ennen jumalanpalvelusta, onneksi ei enää julkisesti kirkonmenoissa niin kuin aikaisemmin on ollut tapana. Kirkottamisen jälkeen saan taas osallistua seurakunnan toimintaan normaalisti.
Kylällä ei enää jaksettu ihmetellä patruunan emännöitsijän syntejä, eikä patruunankaan. Vain kirkkoherra yritti joka kerralla, mutta eihän hänkään paljon ruukinkartanon asioihin tohtinut puuttua. Sellaisesta vikinästä en jaksanut perustaa. Tämä oli minun elämäni, minun tapani olla onnellinen, eikä siinä muilla ollut paljonkaan sanan sijaa. Vilkaisin ohimennen uhkeaa olemustani peilistä, sipaisin hiukset järjestykseen ja lähdin kirkolle.
Pappi ottaa saastaisen synnyttäneen naisen takaisin kirkon helmoihin. Minun täytyy myös katua syntini, ennen kuin saan osakseni tuon armon, kun rouvien ei tarvitse. Kun kirkkoherra on antanut minulle synninpäästön salavuoteudestani, voin kirkottamisen jälkeen mennä jumalanpalvelukseen Nilsiän kirkkoon. Tässä harmaassa kirkonpenkissä saan rauhassa ajatella asioitani koko pitkän jumalanpalveluksen ajan. Rintoja painaa, lapsenteosta on vasta kuusi viikkoa ja maitoa tulee vielä niin että röijy kastuu.
Siinä istuessa mietin, millaista äitini Maria Lovisan elämä oli Kuopiossa Suomen sodan aikoihin, kun hän sai minut, äpärätyttärensä. Äitini oli sivistyneistöä, mamselli, olihan hänen isänsä aluperin ruotsalainen maanmittari Mattias Mellin ja äiti Kuopion kappalaisen Zacharias Argillanderin Helena-tytär. Äiti syntyi 1877, ja päästyään ripiltä hän meni hetimiten palvelukseen asessori Forströmille ja sieltä sitten maanmittari Hallin huusholliin. Äiti kertoi olleensa palveluksessa johtavan maanmittarin lesken luona, mutta joutui sieltä lähtemään melkein heti sen jälkeen, kun minä synnyin helmikuussa sotatalvena 1809. Skandalöösiä se varmaan on ollut, vaikka sodan pyörteissä monenlaista tapahtuikin. Isästäni en ole saanut mitään tietoa, enkä paljon ole tohtinut äidiltä tästä asiasta kyselläkään. Asia oli selvästi äidilleni arka ja kun varovasti keskustelua siihen suuntaan koetin luovia, vastasi hän suuttumalla ja sanomalla että nämä asiat ei keskenkasvuisille kuulu.
Äitini aikaan kirkottaminen on ollut julkinen ja julma tapahtuma.
”Salavuoteuden ja haureuden kauheaan syntiin langennut ja kirkon rangaistukseen tuomittu vaimo kutsutaan rangaistuksen jälkeen jumalanpalveluksen lopulla kirkon keskelle. Seurakunnan edessä rippi-isä tenttaa, tunnustaako vaimo vihoittaneensa jumalaa haureuden ja salavuoteuden synnillä ja katuuko tämä sitä. Katuvan puolesta rukoillaan, että tämä tästedes välttäisi kaikkea syntiä ja maailman yllytystä. Kirkkokansalle tehdään selväksi, että parannuksen tehnyt ja julkisesti ripitetty voi saada kerran anteeksi. Toisaalta seurakunnalle muistutetaan, että jumalan edessä itsensä nöyryyttänyt on saanut rangaistuksensa. ”Sen tähden ei mahda yksikään olla niin ajattelematon, että soimaa katuvaista syntistä. Joka sen tekee, hänen pitää ansaitun kurituksen ja rangaistuksen saaman.”
Äiti hakeutui sitten palvelukseen Niuvanniemen kartanoon Argillandereille, äidinpuolen sukulaisilleen. Sieltä hän sitten myöhemmin muutti kanssani Puumalaan, kun olin 4-vuotias. Puumalassa menimme isotätini leskipastorska Melartinin (syntyisin Argillander) luokse. Sukuun on aina voinut turvautua vaikeina aikoina ja meidän suvussa on autettu toisiamme. Ja hyvin äiti minut hoiti, huolehti että opin lukemaan ja laskemaan ja talousammatin vaatimat taidot. Äiti hoiti näiden sukulaisten huusholleja ja kontrahtiin kuului asunto ja ylöspito heidän luonaan. Monelle naimattomalle säätyläisnaiselle tämä oli tuttu ja hyväksytty tapa turvata elämänsä.
Vuonna 1827, kun olin jo itsekin kuusitoistavuotiaana naisen iässä, äitini alkoi odottaa toista aviotonta lastaan ja lähdimme Puumalasta Viipuriin, jossa hän oli palveluksessa isossa kartanossa. Tuo uusi lapsi kuitenkin kuoli ollessaan vähän yli kaksivuotias ja äiti palasi pian sen jälkeen Puumalaan vuonna 1829. Ehkä äidistä tuntui hyvältä vaihtaa maisemaa ja olla tuntematon, niin kuin Viipurissa on mahdollista, jos haluaa kadota isompaan väkijoukkoon.
Jumalanpalvelus etenee omaa ainaista latuaan, istuminen puuduttaa ja aika tuntuu ikuisuudelta. Mietin ajankuluksi sitä, kuinka olin jo saanut palveluspaikan Viipurissa ja katsoin parhaaksi jäädä sinne äidin muuttaessa. Sen jälkeen kiertelin monessa palveluspaikassa etelässä viisi vuotta, Vehkalahdella, Jaakkimassa kihlakunnantuomari Rosenbamilla ja Viipurissa hyvissä perheissä. Viimeksi olin palveluksessa Thesleffeillä Viipurissa Hanhijoen kartanossa, josta muutin takaisin Puumalaan 1834. Äiti asui niihin aikoihin Puumalassa leskipastorska Melartinin tyttären leskirouva Ahlstömin luona, jonne minäkin muutin. Kolme vuotta Puumalassa kului nopeasti ja sen jälkeen päätin muuttaa Kuopioon.
Ruukinkartanossa
Kuopiosta sitten tieni toi tänne pieneen Juantehtaan ruukkiyhteisöön Savon sydämessä Juankoskella syksyllä 1838, ruukinkartanoon emännöitsijäksi. Tai Strömsdahlista me puhuimme, kun patruunan perheen kotikieli oli ruotsi. Täälläkin oli vähän niin kuin sukua, sillä ruukkia olivat muiden mukana perustamassa sekä äidinäidin isä että isoisä, Zacharias ja Henrik Argillander. Minun tehtäväni oli hoitaa ruukinpatruunan taloutta rouva patrunessan oikeana kätenä. Tullessani tänne olin jo 29-vuotias, yli soveliaan naimaiän ja jäämässä vanhaksipiiaksi.
Jo muutaman kuukauden kuluttua tänne tulostani huomasin kauhukseni odottavani lasta. Se oli poika, Axel Gustav, joka syntyi syksyllä 1839, ja jos jälkipolvet joskus hänen isäänsä pohtivat, niin jotain voivat kai päätellä siitä, että Kuopioon lähtiessään poika otti käyttöön ruukin inspehtoorin Almqwistin sukunimen. Vanhempi patruuna Tigestedt muutti Juankoskelta Kuopioon 1851 ja otti 12-vuotiaan Akselin mukaan pikkurengiksi kauppakartanoonsa.
Kyllähän siitä kylässä ja ruukilla kohoteltiin kulmia ja olkapäitä hämmästyksestä, kun asia alkoi minusta näkyä. Onneksi ruukinkartanon rouva oli elämää ymmärtävä ja laajasydäminen nainen, tuntui että hän arvosti minun työtäni. Sain tehdä työtä melkein lapsen syntymään asti ja pojan synnyttyä jäädä kartanoon jatkamaan talousmamsellin työssä. Sinne se poika sitten solahti osaksi muun palveluskunnan lapsilaumaa.
Kolme vuotta myöhemmin joulupäivänä syntyivät kaksoset, tyttö ja poika, niin pienet, hengissä vain vaivoin ja kuolivat jo muutaman tunnin vanhoina. Lapsenpäästäjä tokaisi vain ”parempi niin”, mutta mitäs se siitä tiesi? Rakkaita olisivat olleet minulle nämäkin vaan en heitä saanut pitää.
Kahden vuoden kuluttua syntyi sitten poika August Erhardt ja siitä vielä kolmen vuoden päästä kaunis tyttöseni Klara Aleksandra.
Joka kerran pappi kysyi kuka lasten isä oli. Joka kerta vaikenin enkä halunnut vastata. Mitäpä olisinkaan vastannut? Lain mukaan naisen ei ole pakko kertoa lapsen isää. Ihmisillä oli omat epäilynsä, milloin veikkailtiin inspehtooria, milloin vanhempaa patruunaa, milloin patruunan poikaa, milloin ketäkin. Minulla on salaisuuteni ja syyni olla vaiti niin kuin lasteni isälläkin, eivätkä ne muille kuulu. Loppujen lopuksi häpeä lankeaa aina naisen osaksi, yksin kannettavaksi, vaikka miehellä kuinka olisi hyvät aikeet. Lapsenruokon maksut olen sopinut yksityisesti, en niitäkään asioita halunnut oikeudessa leviteltävän.
Ihana paikka Juankoski on asua, isossa kauniissa talossa korkealla mäellä virran rannalla. Vanha patruuna Tigestedt oli rakennuttanut ruukinkartanon, Patruunanpytingiksi kutsutun, ja siihen liittyvän puutarhan. Kartanon ympärille perustettin puisto ja muotopuutarha, joka toimi mallipuutarhana alueen asukkaille. Me palveluskunta tietysti asuimme sivurakennuksissa ja ullakkokerroksessa, jossa minulla taloudenhoitajana oli ihan kunnon kokoiset huoneet, joiden ikkunasta oli näkymä koskelle päin.
Juantehtaan ruukki tuotti rautaa järvimalmista ja sitä oli kuulemma vaikea saada voitolliseksi, koska raudan ja hiilen saamisessa oli vaikeuksia, sillä paikalliset eivät hyväksyneet ruukin toimintaa ja hiilen polttoa heidän kaskimailtaan. Aiemman patruuna Ekholmin kanssa kyläläisten välit menivät aikaisemmin niin hankauksiin, että kyläläiset tämän murhasivat, rauha hänen sielulleen. Tämä Ekholmin vaimokin oli Tigestedtin sukulaisia.
Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa kun vanha patruuna myi ruukin ensin pojalleen ja tämä sitten 1851 eräälle venäläiselle hovineuvoksettarelle. Kun vanha patruuna muutti Kuopioon, rouva jäi vielä joksikin aikaa asumaan kartanoon, mutta sitten mekin muutimme. Kun vanha patruuna joulun alla 1853 kuoli Kuopiossa, muutimme seuraavana vuonna Pieksämäelle Pyhityn Meijerhofiin patrunessan leskirouva Collinin kanssa. Sielläkin olin hushållerskana. Meijerhofin kartano oli vanhan patruunan lapsuudenkoti, jota nyt isännöi nuori patruuna, vanhan patruunan poika. Poika asui myös Kokemäellä Gustafsvikissä, jossa myöhemmin jatkoin palvelustani viisi vuotta, kunnes muutin sieltä Klara-tyttäreni kanssa 1866 Helsinkiin. Leskirouva Collin muutti Helsinkiin samoihin aikoihin, vaikkakin kuoli aivan pian muuton jälkeen. Sieltä hän oli kotoisinkin, ja siellä asui nyt leskirouvan poika, nuori patruuna, joka oli oli valtiopäivämiehenä 1860-luvulla useita kertoja.
Minut ja lapset leskipatrunessa onneksi otti mukaansa Juantehtaalta. Mihin minä muualle olisin päässytkään, kolmen alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa, joista ei vielä paljon apua työnteossa ollut. Elämänkulkuni kietoutui tiukasti tämän perheen vaiheisiin.
Helsingissä
Kun muutin Klaran kanssa Helsinkiin olin jo 57-vuotias. Klara meni täällä naimisiin kondiittori Grönholmin kanssa ja sai yhden pojan, ennen kuin leipuri kuuden aviovuoden jälkeen kuoli ja Klarasta tuli leski. Myös poikani August Erhardt muutti Helsinkiin. Vanhimmassa pojassani Axel Gustafissa oli vähän samaa kiertolaisverta kuin minussakin. Ensin hän asui Kuopiossa vanhan patruunan kaupparenkinä, muutti sieltä Pieksämäelle Pyhittyyn ja sieltä Petäjävedelle, jossa hän sitten myös kuoli, vain 18-vuotiaana.
Olen seurannut Juantehtaan ruukinpatruuna Adolf Wilhelm Tigerstedin, hänen vaimonsa Maria Gustava Collinin sekä pojan Gustaf Adolf Fredrik Tigerstedin, rouvansa Katarina Fredrika Schildin ja heidän lastensa elämää lähietäisyydeltä, mutta silti kuin näkymättömän väliverhon takaa, joka erottaa heidät, paremman väen, meistä palveluskunnasta. Näihin vuosikymmeniin mahtui perheessä monia iloja ja suruja, joissa sain olla mukana. Patruunan perheessä työtäni emännöitsijänä arvostettiin ja muuhun ei kiinnitetty liikaa kiusallista huomiota.
Vaikka kirkkoherra kirjoihinsa merkitsikin minut Mademoiselleksi, samaan aikaan nimeeni liitettiin tuo halventava lisäys Qp, Qvinsperson, naisenpuoli, häpäisty nainen ja sitä myötä lapseni olivat kaikki kirkon kirjoissa äpäriä. Se leima seuraisi heitä koko elämän.
Kaikesta huolimatta olen yrittänyt elämääni elää pystypäin, vaikka ei se helppo elämä ole ollut. Monet ovat arvostelleet, selän takana puhujia on riittänyt ja tarkkaan on elämääni reposteltu ulkopuolisten toimesta. Mutta itse olen valintani tehnyt ja niistä kantanut vastuun. Isättömät lapseni ovat kasvaneet kunnon kansalaisiksi ja ovat riittävän vahvoja tekemään omat valintansa ja kulkemaan omat polkunsa. Nyt elämäni ehtoolla täällä Helsingissä katson taaksepäin ja huomaan, että elämä on kuitenkin ollut minulle runsas, hyvä ja armollinen, vaikka avioliiton satamaan ja tavallisen elämän suojaan en saanutkaan asettua.
Lainaukset:
Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/kktk/lait/1734/l175920.html
”Waimoin kirkkoon ottamisesta”. https://shl.fi/2018/01/01/waimoin-kirkkoon-ottamisesta/
Lähteitä: Nilsiän seurakunnan rippikirjat, kastettujen luettelot, lastenkirjat, haudatut. Lisäksi mm. Kuopion kaupunkiseurakunnan, Kokemäen seurakunnan, Pieksämäen maaseurakunnan, Viipurin maaseurakunnan ja useiden muiden seurakuntien kirkonkirjat.
Tigerstedtin vaiheita sivuaa Kaisa Kyläkosken Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit -kirja, josta osia Google Booksissa . Tigerstedtien vaiheista tietoja myös Kaisa Kyläkosken blogissa Sukututkijan loppuvuosi
Sukuhistoriaa sieltä ja täältä 